03.03.2026 | Petäjävesi, Tilaajille
Tiina Lamminaho
Petäjäveden kunnan pinta-ala on noin 500 neliökilometriä, kun kunnassa olevat järvet lasketaan mukaan.
– Petäjäveden pohjoisimmasta pisteestä on linnuntietä Petäjäveden eteläisimpään pisteeseen noin 30 kilometriä, samoin läntisimmästä pisteestä itäisimpään pisteeseen on noin 30 kilometriä, Lauri Ijäs ja Pentti Valkeajärvi kertovat. Miehet ovat käyneet kunnan uloimmat pisteet katsomassa ja kuvaamassa, luontoretkikohteeksikin rajapisteet sopivat.
– Suur-Jämsän historiassa kerrotaan vuonna 1566 pidetyistä käräjistä, joissa vahvistettiin Klaus Kristerinpoika Hornin läänityksen rajat. Siinä mainituista rajapisteistä ainakin Ruokosuo ja Lempaatsuo ovat nykyisinkin rajapisteitä. Aivan kunnan nykyiselle pohjoisrajalle asti Klaus Kristerinpoika Hornin läänitys ei ulottunut, Pentti Valkeajärvi kertoo.
Pohjoisessa ja etelässä rajakivet
Petäjäveden pohjoisin piste on Töysänperällä, Metsovuoren lähellä oleva Metsokivi. Kivi on kolmen kunnan eli Petäjäveden, Multian ja Uuraisten rajamerkki, joka toimi vuonna 1813 suoritetussa isojaon maanjakotoimituksessa Kuivasmäen ja Rukoilan jakokuntien rajakivenä. Kiveen hakattiin vuosiluku, risti ja silloisen Vaasan läänin maanmittarin Carl Fredrik Boismanin nimikirjaimet. Metsokivestä kerrotaan myös juuri ilmestyneessä ”Metsokiveltä Pirunkivelle” -kirjassa.
– Metsokivi on korkealla paikalla, lähes 220 metriä merenpinnasta. Petäjäveden korkein kohta, Kovasenmäki, joka kohoaa 255 metrin korkeuteen, on melko lähellä Metsokiveä, Lauri Ijäs ja Pentti Valkeajärvi kertovat.
Kunnan eteläisin piste on Ruokosuolla, noin kilometrin verran Ruoppaan talosta kaakkoon. Myös eteläisimmästä pisteestä löytyy kivi, joka on kolmen kunnan rajamerkki; aiemmin kunnat olivat Petäjävesi, Koskenpää ja Korpilahti, nykyään Petäjävesi, Jämsä ja Jyväskylä.
– Vanhassa kartassa rajapisteen kohdalla on pieni lampi, nykyään paikka on metsittynyttä suota. Aikoinaan sieltä on nostettu turvetta kuivikkeeksi eläimille ja vielä 1900-luvun puolella lehmät laidunsivat Ruokosuolla, silloin puhuttiin Kinnarinniitystä, Pentti Valkeajärvi kertoo ja toteaa, että suota on ojitettu useaan otteeseen.
– Rajakivessä on kaiverrus 3, sitä en tiedä, mitä se tarkoittaa. Suolla ei ole muita näkyviä kiviä, joten voi olla, että rajakivi on tuotu paikalle hevosvoimin joskus kauan sitten.
Lempaathonkaa ei löytynyt
Petäjäveden läntisin piste löytyy Lempaatsuolta Urrian takaa, paikasta, jossa Petäjävesi pistää kapean kiilan Keuruun ja Jämsän, aiemmin Koskenpään, väliin.
– Suoalueen keskellä on Rajasaari-niminen saari, rajapyykki on Rajasaaressa, Ijäs ja Valkeajärvi kertovat.
– Kartoissa paikalle on merkitty myös Lempaathonka, mutta honkaa me emme sieltä nyt löytäneet. Paikalla on täytynyt olla iso honka 1800-luvulla, kun rajoja on vedetty ja meidän muistaaksemme siellä oli sellainen vielä 1970- ja 1980-lukujen taitteessa. Nyt rajapyykin kohdalla ei ole puuta, mutta lähistöllä on kyllä iso mänty, jossa on sivuoksa, joka taittuu takaisin kohti puun runkoa ja näyttää aivan kahvalta, Lauri Ijäs kertoo.
Kunnan itäisin piste on Liisalanperällä, lähellä Nyrölää, Mustamäen rinteessä Pieni-Musta-lammen lähellä. Siellä rajapisteen merkkinä on rajapyykki.
– Siinä lähellä oleva Valkeissuo oli turvetuotantoalue jo sota-aikaan 1940-luvulla, Pieni-Mustan rannalla on edelleen sen aikaisia rakennuksia. Keski-Suomen Turve Oy toimitti Valkeissuolta polttoturvetta Jyväskylään, ja turpeen kuljettamiseksi suolta Nyröläntielle rakennettiin rautatie. Viimeisinä sotavuosina SOK osti Keski-Suomen Turve Oy:n ja jatkoi toimintaa vähän aikaa, mutta sodan loputtua turpeenotto lopetettiin kannattamattomana, Lauri Ijäs kertoo.
Lempaatsuo merkittävä luontokohde
Lauri Ijäksen ja Pentti Valkeajärven mukaan kaikki kunnan ääripisteet löytyvät, mutta mihinkään niistä ei pääse tietä pitkin.
– Kaikki vaativat hieman maastossa kävelyä. Metsokivelle pääsee esimerkiksi Metsovuorentieltä. Tosin sitä kautta tullessa pitää ylittää puro, joka voi vetiseen aikaan olla hankalaa. Silloin Metsokivelle on parasta kulkea idän suunnasta, Ijäs ja Valkeajärvi selvittävät.
Ruokosuolle pääsee Ruoppaantien kautta ja Pieni-Musta -lammelle Liisalantietä, joka muuttuu Kirjakantieksi ja yhtyy Nyröläntiehen. Lempaatsuolle voi mennä Petäjäveden puolelta ensin Urriantietä ja Urrianperäntietä, sitten Lempaatmäentietä ja Pienimäentietä.
– Lempaatsuolla on Keuruun ja Jämsän puolella 180 hehtaarin kokoinen luonnonsuojelualue, ja se on luontoarvoiltaan merkittävä kohde, niin kasvillisuuden kuin linnustonkin osalta. Pienenmäenvuoren kupeessa on myös Rouvainkamari, joka sekin on mielenkiintoinen luontokohde, Ijäs ja Valkeajärvi kertovat.
03.03.2026 | Petäjävesi, Tilaajille
Maarit Nurminen
Valtuustokausittain uusiutuva kuntastrategia etenee Petäjäveden kunnanvaltuuston käsittelyyn. Kunnanhallitus hyväksyi sen kokouksessaan yksimielisesti.Strategiassa katsotaan vuoteen 2030, jolloin kunnasta halutaan kasvava, elinvoimainen ja omiin juuriinsa tukeutuva Keski-Suomen helmi. Strategiassa Petäjävedestä halutaan turvallinen, viihtyisä ja yhteisöllinen
kotipaikka.
Niin sanotuiksi strategisiksi järjiksi on muotoiltu kolme teemaa. Niistä ensimmäinen on elinvoimainen ja tasapainoinen kasvukunta.
Tavoitteeseen pyritään kehittämllä kuntataloutta pitkäjänteisesti, hyödyntämällä vihreän siirtymän mahdollisuuksia sekä tekemällä tiivistä yhteistyötä yritysten ja muiden kumppaneiden kanssa. ”Elinvoima rakentuu sekä vastuullisesta taloudenpidosta että aktiivisesta kunnan kehittämisestä”, strategiassa nähdään.
Toisena kärkenä on hyvinvoiva yhteisö. Yhteisöä rakentavat strategiassa arjen turvalliset palvelut, yhteisöllisyys ja kulttuuri. Myös luonto on tärkeä tekijä arjessa sekä paikalliset kohtaamiset.Strategiassa katsotaan, että yhdessä tekeminen vahvistaa koko kunnan identiteettiä.
Konkreettisia toimia voisivat olla esimerkiksi vuosittaiset kyselyt asukkaille ja matalan kynnyksen osallistumismahdollisuuksien lisääminen. Näitä voivat olla erilaiset kuntalaiskuulemiset, työpajat ja sähköiset kyselyt.
Kolmannen strategisen kärjen muodostavat kestävä ympäristö ja mutkaton arki.
Strategiassa kuvataan, että ”Petäjävedellä arjen sujuvuus rakentuu toimivista palveluista, helposti lähestyttävästä kunta-asioinnista sekä ympäristöstä, josta pidetään yhdessä huolta. Kestävä kehittäminen, maaseutuympäristön ja luonnon arvostaminen sekä käytännönläheiset ratkaisut ohjaavat kunnan toimintaa ja luovat puitteet viihtyisälle ja turvalliselle asuinympäristölle.”
Toimenpiteinä on muun muassa ajantasaisen tonttilistauksen laatiminen vuosittain ja sen pitäminen helposti löydettävissä kunnan verkkosivuilla. Strategiassa esitetään myös asumisen innovaatioiden pilotoimista esimerkiksi autiotalomessuilla ja/tai virtuaalisella omakotitalonäyttelyllä.
Jokaiselle kärjelle on kuntastrategiassa luotu mittaristo, jolla strategian toteutumista voi mitata.
Kuntastrategia menee vielä kunnanvaltuuston hyväksyttäväksi.
Kunnanhallitus hyväksyi kokouksessaan lasten ja nuorten hyvinvointisuunnitelman, joka on lakisääteinen.
Suunnitelmassa selvitetään lasten ja nuorten kasvuolosuhteita. Se sisältää myös kuvauksen hyvinvoinnin tilasta.
Suunnitelmassa esitetään lasten ja nuorten hyvinvoinnin keskeiset tavoitteet ja toimenpiteet valtuustokaudelle 2026-2029.
Suunnitelma toimii yhteisenä työkaluna, joka tukee päätöksentekoa ja varmistaa, että lasten ja nuorten hyvinvointi huomioidaan systemaattisesti kunnan kaikessa toiminnassa.
03.03.2026 | Petäjävesi, Tilaajille
Tiina Lamminaho
Petäjäveden Petäjäisten puurojuhlassa joulun alla Susanna ja Juho sekä Vivian, Ellen ja Jasmin Asunta palkittiin vuoden urheiluperheenä, Susanna Asunta sai myös vuoden valmentaja -tunnustuksen.
– Olin kyllä hyvin hämmästynyt kunniasta, Susanna Asunta toteaa. Asunta valmentaa PetPetin E-tyttöjen lentopallojoukkuetta, viime vuoden Powercupissa Asunnan valmentama joukkue voitti kultaa.
Susanna Asunta on valmentanut juniorilentopalloilijoita PetPetissä kuutisen vuotta.
– Päiväkodin pihassa minua joku houkutteli valmentamaan, Asunta muistelee ja kertoo pelaavansa nyt itsekin lentopalloa PetPetin naisten joukkueessa.
– Oma pelaaminen on ollut minulle iso asia ja hyvää vastapainoa työlle. Ensin ajattelin, ettei pelaaminen enää onnistu yli kymmenen vuoden tauon jälkeen, mutta Juho sai minut kokeilemaan, Susanna Asunta kertoo.
– Lentopalloa olen pelannut kuusivuotiaasta lähtien, ensin Korpilahden Pyrinnössä ja sitten Vilppulan Tähdessä ja Muuramen Lentopallossa. MuurLessa olin mukana naisten ykkössarjajoukkueessa, se on korkein sarjataso, jolla olen pelannut.
PetPetissä on tällä hetkellä naisten lentopallojoukkueen lisäksi B-tyttöjen, C-tyttöjen, kaksi D-tyttöjen ja E-tyttöjen lentopallojoukkueet.
– Eli lentopallotyttöjä meillä on ihan hyvin. Lisäksi meillä on lentopallokoulu syksyisin ja keväisin, ja siellä on mukana poikiakin, mutta jalkapallo vetää poikia enemmän kuin lentopallo, Susanna Asunta sanoo.
Koko perhe harrastaa urheilua
Kun kuuntelee Susanna ja Juho Asunnan selvitystä omista ja perheen tyttärien urheiluharrastuksista, vakuuttuu siitä, että PetPetin vuoden urheiluperhe -tunnustus meni oikeaan osoitteeseen. Susanna Asunta on pelannut lentopallon lisäksi jalkapalloa pari kesää PetPetin naisten joukkueessa, Juho Asunta pelaa jääkiekkoa harrasteporukoissa Jyväskylässä ja Keuruulla, jalkapalloa PetPetissä, höntsälentopalloa ja sählyä sekä osallistuu PetPetin lentopallojunioreiden valmennukseen, seitsemänvuotias Jasmin on PetPetin lentopallokoulussa, ihan kohta yhdeksän vuotta täyttävä Ellen pelaa sekä lentopalloa PetPetin E-tytöissä että jalkapalloa jyväskyläläisessä FC Blackbirdissa ja yksitoistavuotias Vivian pelaa lentopalloa PetPetin D-tytöissä.
– Lisäksi Juho käy tyttöjen kanssa luistelemassa, ja lasten kanssa leikitään ulkona ihan muuten vain, lapset pelailevat kavereidensa kanssa ja kesällä mökillä uiminen on tärkeää, Susanna Asunta sanoo.
– Eli meidän lapsemme ovat kyllä paljon liikkeellä ja se on hyvä asia. Itse olen vähän huolissani siitä, että nykyään lapset eivät liiku samalla tavalla kuin ennen, kun pelailtiin kavereiden kanssa, leikittiin kaikenlaista ja kiipeiltiin puissa. Nyt harrastaminen on yksipuolistunut, peruskoordinaatiossa ja motoriikassa on isoja eroja ja harjoituksia joutuu suunnittelemaan tarkasti. Minä kannustan harrastamaan useita lajeja, eri lajit tukevat toisiaan.
Asunnan perheessä ei ole kovin usein vapaata viikonloppua; kun lentopallokausi loppuu, alkaa jalkapallokausi, ja pelit ovat yleensä viikonloppuisin.
– Teemme molemmat reissutyötä, sekin hankaloittaa aikataulutusta, mutta onneksi meidän molempien vanhemmat ovat isona apuna niin kuljettamisessa kuin muussakin huollossa, Susanna ja Juho Asunta toteavat.
– Tyttöjen harrastukset ovat etusijalla, mutta hyvin meille vanhemmillekin on jäänyt aikaa urheilla. Ja osaamme kyllä myös laiskotella. Nautimme siitä, että käymme liikkumassa, mutta tarkkojen aikataulujen vastapainoksi on hyvä olla ihan aikataulutontakin oleilua.
Pienikin apu olisi tervetullutta
Pihapelikulttuurin ja lasten vapaamuotoisen liikkumisen ja ulkoilun eteen myös PetPet voisi Susanna Asunnan mukaan ehkä tehdä jotain.
– Olemme miettineet, miten saisimme lisättyä matalan kynnyksen liikuntaa, ja ideoitakin siihen olisi, mutta toiminta vaatisi vetäjiä, Susanna Asunta sanoo ja toteaa, että jos vetäjiä löytyisi, voitaisiin pitää esimerkiksi ohjattuja pihapelivuoroja eri leikkikentillä.
Vuoden urheiluperhe -tunnustuksen perusteluissa todettiin, että Asunnan perhe edistää sekä liikunnallisuutta että yhteisöllisyyttä Petäjävedellä. Yhteisöllisyydestä kertoo esimerkiksi se, että Susanna ja Juho Asunta avustavat myös junioripelaajien kuljetuksissa turnauksiin.
– Huolehdimme, että kaikille on kyyti ja kaikki pääsevät mukaan, Asunnat toteavat.
– Sitä toivoisin, että useammat vanhemmat ymmärtäisivät, että pienikin apu olisi tervetullut. Lasten urheilujoukkueen toimintaan mukaan lähtemisen ei tarvitse tarkoittaa ihan näin isoa panostusta kuin me olemme antaneet, yhdestä mokkapalapellillisestäkin on apua. Jos kaikki tekisivät vähän, se helpottaisi muita, Susanna Asunta toteaa.
24.02.2026 | Tilaajille, Uurainen
Sukututkimus on harrastus, johon on helppo hurahtaa. Se on myös harrastus, joka on kokenut melkoisen mullistuksen digitalisoitumisen, DNA‑tutkimuksen ja muun teknisen kehityksen myötä.
Kristiina Hiekkala ja Sari Rimmi ovat uuraislaisia sukututkimuksen harrastajia. Heillä on hiukan erilainen lähestymiskulma asioihin, mutta kummallekin perehtyminen oman suvun aikaisempiin sukupolviin on antanut valtavasti perspektiiviä myös omaan elämään 2020‑luvulla.
– Olin ennen eläkkeelle jäämistä tosi stressaantunut, sukututkimus on tuonut elämääni jonkinlaista rauhaa. On ihanaa uppoutua johonkin näin täysillä, opettajana toiminut Kristiina kertoo. Hän on aina ollut kiinnostunut sukututkimuksesta, mutta vuonna 1997 alkoi oma aktiivisempi harrastus ja nyt se saattaa olla jo jotain enemmän. Viikosta torstaipäivät on pyhitetty kokonaan tutkimukselle.
– Silloin vuonna -97 äidin serkku teki äidin isälinjasta kartoituksen, joka alkoi Riekon talosta Saarijärven Onnenlaaksosta, Kristiina kertoo ja näyttää suurta paperia, jossa sukupolvet seuraavat toisiaan. Hän on vienyt kaikki kartoituksen tiedot käyttämäänsä sukututkimussivustolle Geniin ja sukeltanut vielä huomattavasti syvemmälle ja laajemmalle sukunsa historiaan. Sukupuussa on nyt noin 12 000 henkilöä.
– Olen myös tehnyt DNA‑testin, ja sen mukaan tunnistettuja verisukulaisia on noin 15 000, eli ainakin 3000 vielä puuttuu sukupuusta, hän kertoo.
Kristiina on päässyt muutamassa sukuhaarassa jopa yli ajanlaskun alun. Nämä tiedot ovat kuitenkin varsin epävarmoja. 1500-luvulle asti kuitenkin molemmilla on tietoja.
Geni on digitaalisista tietokannoista Kristiinan ja Sarin mielestä luotettavin.
Aika nopeasti sieltä selviää, että Kristiina ja Sari ovat kolmansia serkkuja kolmen sukupolven takaa. Myös tämän jutun kirjoittaja paljastuu sukulaiseksi.
Saarijärveltä kotoisin olevaa Kristiina Hiekkalaa kiinnostaa historian ajanjaksoista eniten Suomen sodan (1808–1809) aika, joka on koko Suomenkin historiassa erittäin merkittävä, sillä silloin päättyi pitkä Ruotsin kuninkaan palveleminen ja Suomi liitettiin Venäjään. Syntyi Suomen suuriruhtinaskunta ja Suomen kansallinen identiteetti alkoi kehittyä.
Hän on myös löytänyt tutkimuksissaan sotaan osallistuneita.
– Perhossa on Bror Schönemanin hautamuistomerkki, hän on minun isoisoenoni. Schöneman kuoli Kokkonevan taistelussa 1808. Brorin veli, Jyväskylän kaupunginsaarnaaja pastori Gustaf Oskar Schöneman, puolestaan on kirjoittanut Joulupuu on rakennettu -laulun sanat ja suomentanut Jouluyö, juhlayö -sävelmän sanat, Kristiina kertoo. Toki itse Runebergkin on hänen sukulaisensa. Hänen isänsä puolen kantaisä on puolestaan 1700-luvulla elänyt ruotsalainen ruotusotilas Björkqvist, joka asettui Kangashäkkiin.
Hyvin yleistä on, että suvusta löytyy joku, joka on lähtenyt koettamaan onneaan Ameriikan maille noin 100–150 vuotta sitten, ja moni sinne jäikin.
Kristiinan pappa kävi kaksi kertaa töissä Pennsylvanian hiilikaivoksilla.
Jyväskylässä syntyneen, mutta uuraislaiset sukujuuret omaavan Sari Rimmin pappa Ismael Lähteinen lähti isosiskonsa Ainon perään Michiganiin Greenin kylään.
– Hän oli reissulla melkein 20 vuotta maa‑ ja metsätöissä. Palattuaan hän kertoi vain hyvin vähän keveitä tarinoita ajasta Amerikassa. Serkkujen kanssa olemme yrittäneet selvittää, millaista oli siirtolaisen elämä 1900‑luvun alussa, Sari kertoo.
Sarin pappa palasi 1929 ja osti Itäkummun tilan. Hauska sattuma on, että nyt Itäkummussa toimii East Hill Ranch, lännenratsastukseen erikoistunut hevostila.
Sari on koulutukseltaan sosiologi ja se näkyy myös hänen lähestymiskulmassaan. Hän miettii syitä ja seurauksia ja myös piirtää mielellään historian hämärästä esiin nousseita persoonia.
– Ennen oli sukusalaisuuksia, joita varjeltiin viimeiseen saakka. Nykyään erilaiset moraalisäännöt ovat huomattavasti löystyneet. Minäkin suorastaan odotan, että suvusta löytyy jotain solmukohtia, vaikka se sitten olisikin ollut aikoinaan paheksuttavaa, hän sanoo.
Hänelle on tärkeää myös kotiseutu ja paikat.
– Oman sukututkimusharrastuksen ja kotiseututuntemuksen tähtihetkiä oli kadonneen Kylmälän pihapiirin, eli äidin mummolan löytyminen, sen paikallistuminen Uuraisten Kummunkylän ja Pirttimäentien väliseen maastoon. Paikka oli täysin metsittynyt, enää löytyi paikalta vain sammaleen peittämiä rakennuksen peruskivilinjoja ja pari esinettä: pannukoukku, kengänpohja ja vanha iso naula. Pihapiiristä ei ole säilynyt meillä kuvia, niin saattoi nyt edes kuvitella. Ihmisten ja tapahtumien ankkuroiminen todellisiin paikkoihin on minulle merkityksellistä: ollaan sukulaisten kanssa kesähuviksi ajeltukin sukupaikkoja paikallistamassa paitsi Uuraisilla, myös mm. Laukaassa ja Vesangassa, hän kertoo.
Molemmat ovat huomanneet, että kirkon vallasta huolimatta elämä on ollut ennenkin värikästä. Pontikka pisti puukkohippasille, mutta toimi myös kauppatavarana. Elämä saattoi olla taloudellisesti köyhempää, mutta huomattavasti yhteisöllisempää.
– Kun ei ollut muunlaisesta tietoa, niin eri tapahtumat, pääsiäisvalkeat, kyläilykierrokset tai sadonkorjuujuhlat toivat sisältöä elämään. Ajattelen, että elämä on ennenkin ollut ihan mukavaa ja elettiin myös vanhoiksi, vaikka väestön keski‑ikää laskikin runsas lapsikuolleisuus ja epidemiat, Kristiina sanoo.
Sukua voi tutkia loputtomiin, mutta eri aineistojen tarjoama tieto on usein kuitenkin lähinnä vuosilukuja, syntymiä ja kuolemia – joskus sentään rikoksiakin. Paljon jää siksi mielikuvituksen varaan.
– He ovat minun sukulaisiani, saan kuvitella ja kuvittaa heidät sellaisiksi kuin haluan. Jos saan lisää tietoa, niin kuvitelmaa voi muuttaa, Sari sanoo ja näyttää tekemäänsä piirustusta Heta Gabrielintytär Lindistä (s.1817), joka oli todennäköisesti kotoisin Nyrölästä eli Soukkajärveltä.
– Hetan nuoruusvuosissa on arvoituksia. Emme ole serkkujen kanssa saaneet selville minne päin Suomea lähti yksin, nuorena neiti-ihmisenä töihin, ehkä piikomaan. Kunnes sitten muutaman vuoden päästä palasi yksin takaisin kotiseudulle taaperoikäisen tyttärensä kanssa, joka oli yksi esiäideistäni. Maria-tyttären isä tai täsmällinen syntymäaika ei ole tiedossamme. Äiti ja tytär elivät sitten loppuikänsä näillä seuduin, Sari kertoo.
– Minulle tärkeä henkilö on 1800-luvun alussa elänyt esiäiti Anna Susanna Salin Laukaan Hytölästä. Hän lähti saattamaan 4-vuotiasta pikkuveljeään Pietarsaareen lapsettomalle pariskunnalle ottolapseksi ja jäi itse samalle reissulle seuraneidiksi, myöhemmin hän avioitui lukkarin kanssa ja leskeksi jäätyään muutti Saarijärvelle tyttärensä luokse. Hänessä on jotain hyvin kiehtovaa, Kristiina kertoo.
Kristiina Hiekkala ja Sari Rimmi eivät ole ainoita uuraislaisia suku- ja kotiseutututkijoita.
– Olisi mukava jutella muidenkin asiasta kiinnostuneiden kanssa ja perustaa vaikka lukupiiri‑tyyppinen. Saa ottaa yhteyttä, naiset vinkkaavat.
Hanna Lahtinen
24.02.2026 | Tilaajille, Toivakka
Toivakan Ruuhimäessä asuvasta Mikko Kaurasesta, 80, on moneksi: näyttelijänä yli 50 vuotta, ohjaajana ja käsikirjoittajana yli 25 vuotta, pellenä yli 35 vuotta ja joulupukkina myös yli 35 vuotta.
Kaikki alkoi Tampereen yliopiston ensimmäiseltä näyttelijäkurssilta (Näty). Kauranen valmistui näyttelijäksi 1969.
– 1969 minua pyydettiin Radioteatteriin, mutta koska en viihtynyt vasemmistolaisessa ilmapiiriissä, en saanut rooleja. Siirryin sitten Jurkka-teatteriin, jossa sainkin rooleja. Mokoma anoppi -näytelmä sai kehuja muun muassa Apu-lehdeltä. Näytelmä rankattiin vuoden nauretuimmaksi näytelmäksi. Siinä oli kohtaus, jossa kerroin vitsin. Mitä paremmin se upposi, sitä kovemmin Elvi Saarnio löi minua poskelle. Ne olivat ihan aitoja lyöntejä, Kauranen muistelee.
Jurkan jälkeen Kauranen näytteli Bunkkeri-teatterissa.
– Kalle Holmberg oli ohjaajana. Teatterin tekemiseen osallistui kaikista ammattiteattereista näyttelijöitä. Me teimme silloin kulttuuritekoja emmekä ottaneet palkkaa. Yleisö pääsi sisälle ilmaiseksi. 300 ensimmäistä otettiin ja sitten laitettiin ovet kiinni. Esitettiin Friedrich Schillerin klassikkonäytelmä Rosvot. Sitten sain irtisanomiskirjeen päivättynä syntymäpäivälleni (24.2.), joten lähdin Helsingistä Kouvolaan 1971.
Kouvolassa Kauranen viihtyi kuusi vuotta, kolmen eri johtajan alaisuudessa.
– Ensin oli Martti Kainulainen kaksi vuotta, sitten Helge Herala kaksi vuotta ja lopuksi Mikko Nousiainen. Laulutunteja otin yksityisesti, sekä Oriveden opiston kursseilla kahtena vuonna. Kouvolassa kun oli operetti joka vuosi. Viktoria ja hänen husaarinsa -näytelmässä sain Buffon roolin. Siinä oli kevyttä sanailua mutta laulaa piti osata. Heralan kaudella Tukkijoella oli menestys Kansallisteatterissa, joten Herala otti varman päälle ja mekin esitimme sitä.
Kouvolan jälkeen Kaurasen tie vei Jyväskylään, jossa hän oli kaupunginteatterissa 1977-2012. Noihin vuosiin mahtuu hyviä ja huonoja asioita.
– Tuloroolini oli Seis maailma, tahdon ulos -musikaali. Päärooli oli todella iso, olin koko ajan näyttämöllä. Siinä oli noin 10 lauluakin. 1982 päästiin muuttamaan uuteen teatteritaloon. Irma La Douce -näytelmässä pääosan esittäjä Mauri Nevonmaa loukkasi jalkansa ja minut määrättiin hänen tilalleen. Oli yö ja päivä aikaa harjoitella vuorosanat ja laulut. Monologipätkät opettelin sanasta sanaan, muutoin luotin enemmän improvisaatioon, vastaan kun kysytään -metodilla. Vain kerran katosivat laulun sanat, mutta kapellimestari auttoi asiassa eteenpäin, Kauranen muistelee.
Jyväskylän ajalle sijoittuu myös Kaurasen menestysrooli Viulunsoittaja katolla -musikaalissa pääosan esittäjänä eli Tevjenä. Se juhlisti Kaurasen 40-vuotista taiteilijauraa.
– Sain kuulla, että olin kaikkien aikojen toiseksi paras Tevje Suomessa. Kukaan ei kuitenkaan koskaan kertonut, kuka oli se paras, Kauranen sanoo ja hymyilee.
Niitä ikäviä asioita oli Jyväskylän junaturma 1998, kun teatterin talouspäällikkö Pirkko Pärnänen kuoli turmassa. Mutta tapauksessa oli myös onnea onnettomuudessa.
– Kollegani Harri Laurikan piti tulla samalla junalla Tampereelta, mutta hän myöhästyi junasta. Olen varma, että hän olisi istunut junassa Pärnäsen seurana.
Se, että Kaurasesta tuli joulupukki, on sekin teatterin ansiota mutta hieman oudolla tavalla.
– Minun ja Kurt Nuotion aurat eivät kohdanneet, joten otin virkavapaata 1990-91. Silloin syntyivät Joulupukki ja sirkuspelle Pelle-Akusti.
– Ei siitä pitkä aika ole, kun eräs nainen halusi pellen esiintymään 50-vuotispäivilleen.
Joku voi muistaa Kaurasen myös tv-ohjelmista. Häntä on nähty Kotikadussa kahdessa jaksossa (2007), Kimmossa (2016) ja Dowshiftaajat kakkosessa (2016).
– Kun korona tuli, minulla oli jo toinen jalka ulkona teatterista. Kun korona vei aika tarkkaan mahdollisuudet tehdä näytelmiä, päätin ottaa sen toisenkin jalan ulos, Mikko Kauranen sanoo.
Seppo Pänkäläinen
24.02.2026 | Korpilahti, Tilaajille
Tiina Lamminaho
– Lapset ovat todella ystävällisiä ja täällä ollaan kuin isoa perhettä, Tikkalan koulussa vieraillut Yamato Kohno totesi. Japanin opetusministeriössä työskentelevä Yamato Kohno opiskelee Helsingin yliopistossa kasvatustiedettä, tutkimusaiheenaan hänellä on Suomen opetussuunnitelma. Opintoihinsa liittyen hän on vieraillut parissa kymmenessä suomalaiskoulussa, sekä lukiossa ja yläkouluissa että alakouluissa, joukkoon on mahtunut niin isoja kuin pieniäkin kouluja.
– Suomalaisessa koulussa on enemmän vapautta niin oppilailla kuin opettajillakin. Täällä opettajat saavat vapaammin päättää, miten he opettavat, Japanissa pitää seurata tarkkoja sääntöjä, Yamato Kohno sanoo.
– Ryhmätöitä Japanissa tehdään paljon, myös isoissa kouluissa ja eri ikäisten kesken, samantyylisesti kuin esimerkiksi täällä Tikkalassa. Japanissa myös opettajat tekevät keskenään paljon yhteistyötä, yhdessä tekeminen kuuluu japanilaiseen kulttuuriin. Koululuokka on hyvin tiivis ryhmä, yksi yksikkö, joka tekee yhteistyötä toisten ryhmien kanssa, myös yläkoululaisilla on vahva luokkahenki, Yamato Kohno kertoo ja toteaa, että japanilaisessa koulussa tehdään paljon asioita yhdessä, oppilaat muun muassa siivoavat yhteisvoimin.
– Japanissa on todella paljon yhteisöllisyyttä, mutta se saattaa olla huono asia, jos se menee liian pitkälle. Jos ei ole yhtään yksilöllisyyttä, erilaisuudesta joutuu helpommin kiusatuksi, Yamato Kohno toteaa.
Eroavaisuuksia Suomen ja Japanin koululaitoksista löytyy Yamato Kohnon mukaan muun muassa erityisopetuksesta; Suomessa oppimisen tuki on laajempaa ja joustavampaa, Japanissa erityistä tukea tarvitsevat oppilaat ovat erityisluokissa tai erityiskouluissa.
– Myös suhtautuminen koulunkäyntiin on erilaista. Japanissa opettajat panostavat siihen, että oppilaat pärjäävät koulussa ja kokeissa, Suomessa panostetaan enemmän sivistykseen, hyvinvointiin ja siihen, että koululaiset kasvavat ihmisinä, Yamato Kohno sanoo.
Japanissa koulunkäynti aloitetaan kuusivuotiaana. Pakollinen peruskoulu kestää yhdeksän vuotta, sen jälkeen lähes kaikki menevät lukioon, jossa voi valita myös ammatillisempia linjoja. Koulukirjat japanilaiset koululaiset saavat itselleen ilmaiseksi ja tänä vuonna myös koululounas muuttui maksuttomaksi kaikille, useissa yläkouluissa ja lukioissa käytetään koulupukua, alakouluissa koulupuku ei ole käytössä. Yamato Kohnon mukaan koulupäivät ovat Japanissa hieman pidempiä kuin Suomessa, ja koululuokat voivat olla isompia, maksimiluokkakoko on Japanissa 35 oppilasta.
– Mutta Japanissa on myös pieniä kouluja samalla tavalla kuin Suomessa Yamato Kohno toteaa.
Yamato Kohnon vierailu sopi hyvin Tikkalan koulun YK:n lasten oikeuksien sopimukseen liittyvään teemaan.
– Käsittelemme lasten oikeuksia muutaman viikon ajan ja pidämme lopuksi niihin liittyvän leikki-YK:n istunnon, koulunjohtaja Tiina Jylhä kertoo.
Tikkalan koululaiset tutustuvat kotiryhmissä eri maihin ja miettivät, miten lasten oikeudet toteutuvat kyseisissä maissa. Kotiryhmässä on eri ikäisiä oppilaita, jokaiselle kotiryhmälle on nimetty yksi valtio, johon he tutustuvat.
– Oppilaat katsovat videon maasta, johon he tutustuvat ja yrittävät sen pohjalta päätellä, miten lapsen oikeudet toteutuvat kyseisessä maassa. Mukaan on valittu maita Aasiasta, Afrikasta ja Etelä-Amerikasta. YK-kokouksen toteutamme draamallisesti. Kotiryhmät edustavat maata, johon he ovat tutustuneet ja pitävät puheenvuoroja sen maan lasten oikeuksiin liittyen, kokouksessa myös äänestetään ja tehdään julkilausuma, Tiina Jylhä selvittää.
– Yamato Kohno on tänään kertonut meille japanilaisten lasten päivästä ja olemme miettineet, miten lasten oikeuden toteutuvat Japanissa.
Lapsen oikeuksien sopimus hyväksyttiin YK:n yleiskokouksessa 20.11.1989. Sen mukaan jokaisella lapsella on oikeus muun muassa tasa-arvoon, turvallisuuteen, terveyteen ja koulutukseen. Tikkalan koulussa on tutustuttu aiemminkin sekä lasten oikeuksiin että muuhunkin YK:n toimintaan, koulussa on muun muassa järjestetty turvallisuusneuvoston kokous, jossa tehtiin yhteinen päätöslauselma sen puolesta, että jokaisella on oikeus olla rauhassa koulussa, rauhassa syrjinnältä, kiusaamiselta ja väkivallalta. Tikkalan koulu kuuluu UNESCO ASPnet-kouluverkostoon.
