13.01.2026 | Alueelta, Kiinnitetty, Lue ilmaiseksi, Uurainen
Hirvasen koulun kuudesluokkalaiset ovat saaneet vieraan. Pihlan isä Marko Nieminen on tullut kertomaan semmoisesta asiasta kuin yrittäjyys.
Jokainen kyllä tietää, mitä yrittäminen tarkoittaa, ja koulussakin sanotaan, että riittää kun yrität parhaasi. Mutta mitä se yrittäjä sitten tekee – vai yrittääkö vain koko ajan tehdä jotakin?
Marko Nieminen on yrittäjä. Hänellä on Sisustusmiehet-niminen yritys, ja vaikka nimessä onkin monikko, hän työskentelee enimmäkseen yksin. Asuntojen remontointi ja rakentaminen on kuitenkin sellainen ala, että siinä on todella tärkeää tuntea muita alan ammattilaisia, eli verkostoitua ja hankkia yhteistyökumppaneita. Kun rakentajat, putki- ja sähköasentajat, maalarit ja muurarit tuntevat toisensa, homma hoituu sutjakkaasti ja yhteisymmärryksessä.
– Minun isänikin oli yrittäjä, ja olinkin hänellä ensin 11 vuotta töissä, ennen kuin perustin oman yrityksen vuonna 2012, Marko Nieminen kertoo.
Kun tuntia on hetken kulunut ja Marko on selittänyt monta tärkeää asiaa yrittäjyydestä, termi vaikuttaa jo paljon selkeämmältä. Kun vähän yhdessä mietitään, huomataan, että ilman yrittäjiä ei oikein mikään toimisi. Yrittäjän erottaa palkansaajasta se, että yrittäjä on itsensä pomo ja lopulta vastuussa koko yrityksen toiminnasta. Hänen pitää osata markkinoida yritystään niin, että töitä riittää ja hän saa rahaa, millä maksaa laskut, ostaa leipää, maitoa ja perjantaina karkkipussin. Hänen pitää tehdä työnsä hyvin ja antaa itsestään kaikin puolin asiakkaalle myönteinen vaikutelma. Kaiken perusta on se, että opiskelut pitää hoitaa hyvin, Marko muistuttaa.
– Yrittäminen on ongelmien ratkaisemista, ideoiden keksimistä ja kokeilemista, sekä asiakkaiden auttamista. Kuka tahansa voi yrittää, ja yrittämisen voi aloittaa hyvin kevyestikin. Ja vaikka ei olisi yrittäjä, niin aina voi olla ainakin yritteliäs, Marko Nieminen kertoo.
Joskus voi kuitenkin käydä niin, että vaikka kuinka yritteliäästi yrittäisi ja ahkeroisi, homma ei toimi, yritys kaatuu ja voi tulla vaikka konkurssi. Sitä ei kuitenkaan Markon mielestä kannata pelätä, sillä jos kaikki pelkäisivät epäonnistumista, jäisi moni hieno asia keksimättä. Ja konkurssi on usein uuden alku.
– Yritteliäs asenne on supervoima, Marko painottaa.
Isosta kokonaisuudesta siirrytään takaisin koulun kokoisiin asioihin ja siihen, mitä yritteliäisyyden avulla voitaisiin tehdä yhdessä. Kohde löytyykin ihan luokan ikkunasta vilkaisemalla. Siitä nimittäin näkyy hiekkamonttu, jonne on suunniteltu monitoimikenttää, vaikka kunta ei ole kentälle ja urheiluvälineille rahoitusta budjetoinut.
Luvassa on siis käytännön yrittäjyyskasvatusta. Koska kentälle tulee laidat, on tarjolla yrityksille positiivista näkyvyyttä korvausta vastaan, eli mainostilaa myytäväksi. Jos saadaan yksi oikein iso sponsori, koko areena voidaan nimetä vaikka sen mukaan. Ja tässä kohtaa tarvitaankin yritteliäisyyttä lapsilta ja varmasti vähän myös vanhemmilta. Pitää laatia suunnitelma, markkinointimateriaali ja lähestyä yrittäjiä.
– Tämä on poikkeuksellisen iso projekti ja vaatii paljon työtä, mutta uskon, että hyvä tästä tulee, sanoo 6B:n opettaja Anne Pihl ja lisää, että yrittäjyyskasvatus on juuri kuudennella luokalla suuressa roolissa muutenkin.
– Aivan mahtavaa, että pääsemme tällaista toteuttamaan. Tämä tukee hienosti myös keväällä koittavaa Yrityskylä-vierailua, 6A:n opettaja Mikko Romppanen lisää. Keski-Suomen Yrityskylä on Jyväskylässä sijaitseva oppimisympäristö kuudes- ja yhdeksäsluokkalaisille.
Marko Nieminen uskoo vahvasti, että jo kesällä uudella kentällä pelataan ystävyysottelu oppilaat vastaan sponsorit. Monitoimikenttä ja pelivälineet on tarkoitus antaa ensisijaisesti kyläläisten käyttöön ja koulu voi omassa opetuksessaan sitä hyödyntää.
– Kyseessä on myös pilottihanke. Jos me täällä Hirvasella onnistumme, niin konsepti on toteutettavissa myös muilla Uuraisten kouluilla. Kunnan ja valtion tehtävä on varmistaa perusopetus perustasolla. Jos siihen halutaan ekstraa, tarvitaan lisää hartioita. Minusta yhteiskunta olemme me, ja voimme olla koulujen tukena monessa asiassa, kunnanvaltuutettunakin toimiva Marko Nieminen päättää.
Hanna Lahtinen
05.01.2026 | Tilaajille, Uurainen
Martti Räty syntyi vuonna 1935 Sortavalan maalaiskunnassa karjalaiseen maanviljelijäperheeseen. Sodan varjot nousivat nopeasti, ja pikku-Martin ensimmäiset lapsuusmuistot saattavat olla peräisin ensimmäiseltä evakkomatkalta vuonna 1940. Varsinaista pelkoa niihin ei kuitenkaan liittynyt, sillä lapsen mieli onneksi suojelee monelta maailman pahalta.
Evakkomatka kulki Sortavalasta Savonlinnaan, sitten kierrettiin ruotsinkielistä Pohjanmaata, jossa yövyttiin jossain kirkossa, ja sieltä Oulaisten kautta Rovaniemelle. Sieltä matka suuntautui etelään ja Uuraisille.
– Kun palattiin kotiin ensimmäisen evakkoreissun jälkeen vuonna 1942, niin minun muistoissani arki jatkui hetken ihan tavallisena, leikittiin ja urheiltiin kovasti, niin kuin meidän perheessämme on aina ollut tapana.
Ihan tavallista ei kuitenkaan ollut. Luodinreikä katossa muistutti talvisodasta, ja tykkien jytinä kuului rintamalta. Ongelle mennessään pienet Rädyn pojat löysivät käsikranaatin.
– Minä sanoin, että siihen ei saa koskea, mutta velipoika Matti ja serkku Paavo olivat kuitenkin heittäneet sen jokeen. Onneksi ei sattunut mitään, Martti muistaa.
Lapsia tuolloin oli neljä: Matti, Maire, Martti ja Marjatta. Nuorin, Mirja, syntyi viidenneksi vielä Uuraisilla, jonne lähtö koitti välirauhan aikana, kun Martti oli jo 9-vuotias.
– Vaajakoskelle tultiin ensin ja sieltä Vanhalan taloon Uuraisille. Vanhalan isäntä Otto Kässi oli ollut isän armeijakavereita ja hän oli sanonut, että heille voi mennä, jos tarvetta tulee.
Vuonna 1945 koitti muutto jo tuttuun Korvenrannan taloon Kelloperälle, ja sen jälkeen se onkin ollut Martin koti.
Korvenrannan tila oli alkujaan Uuraisten pappilan torppa, jonka ensimmäinen isäntä lunasti itsenäiseksi vuonna 1815. 1900-luvun taitteessa isoksi tilaksi kasvaneesta Korvenrannasta tuli Äänekoski Oy:n tuotantotila, jonka mailla työskenteli paljon väkeä tuottamassa elintarvikkeita Äänekosken tehtaan työväelle. Kun Karjalan siirtolaisille ja rintamamiehille tarvittiin koteja, valtio lunasti maat ja Korvenranta lohkottiin seitsemäksi eri tilaksi. Rätyjen lisäksi Kelloperällä uutta elämää aloittivat Litmaset, Neuvoset, Silvennoiset, Hytöset, Ahoset ja Kekaraiset. Vuonna 1924 rakennettu päärakennuskin pistettiin puoliksi, ja toinen puoli siirrettiin Kukkaroisen rantaan Litmasen perheen kodiksi.
– Mukavaa oli, että kavereita oli paljon ympärillä, joista monilla oli vielä samanlaisia muistoja Karjalasta. Minä olin isäni jälkeen tämän tilan 11. isäntä, ja minun jälkeeni isäntänä jatkoi poikani Markku 1990-luvun alussa. Hän kuitenkin joutui luopumaan melko nopeasti sairauden vuoksi, ja tilan pitäjiksi tulivat tyttäreni Tuula miehensä Timo Oksasen kanssa, Martti kertoo.
Timokin menehtyi nuorena, ja myös maailma muuttui niin, että maanviljelys ei enää kannattanut. Nyt Martti asuttaa Korvenrannan vinttikamaria, ja alakerrassa asuu tyttärentytär Jenni perheineen. Lehmiä ja muuta karjaa ei Korvenrannassa ole ollut enää vuosikymmeniin, mutta tilalle ovat tulleet rotukissat ja lemmikkisiilit, joiden kasvattajana Jenni on aivan Suomen huippuja.
Martin vaimo Paula menehtyi vain 48-vuotiaana 40 vuotta sitten. Onnekas sattuma kuitenkin toi elämään uuden tärkeän ihmisen Tampereelta.
– Se oli oikeastaan Mäkelän Sirpan vika, hän myi minulle Askel-lehden vuosikerran ja sieltä kirjeenvaihtopalstalta se kaveri sitten löytyi. Kihloissa ollaan, mutta kumpikaan ei halua kotoaan muuttaa mihinkään.
Kun 1990-luvulla alkoi päästä jälleen matkustamaan itärajan taakse, oli Martti ensimmäisten joukossa lähdössä katsomaan entisiä kotiseutuja. Iloinen yllätys oli, että kotitalo on yhä paikallaan. Siinä toimi kylän kirjasto.
– Monet kerrat olen yöpynytkin vanhassa kotitalossa. Meidän koti, kyläkoulu ja muutama muu ennen sotia rakennettu rakennus olivat paljon parempia kuin uudemmat. Naapuriin Volotja-niminen mies rakensi uuden talon, johon tarvikkeet ja tekijät tulivat melkein kokonaan Suomesta – siitä tuli kyllä hyvä. Monesti mietin, mitä ystäville siellä nyt kuuluu. En ole uskaltanut soittaa enkä korttiakaan lähettää, kun pelkään, että joutuvat vaikeuksiin, Martti kertoo ja lisää, että kovin ovat ajat nyt samanoloisia kuin reilut 80 vuotta sitten.
Sodan jälkeen alkoi jälleenrakennuksen aika, ja pelloilla alkoivat yleistyä työhevosten rinnalla traktorit. Tämä tarjosi myös aivan uuden kilpailulajin Suomen nuorisolle, nimittäin kyntökisat.
– Ensimmäistä kyntökisaani olin katsomassa Keskisen pellolla nykyisen kunnanviraston paikalla. Kässin veljekset, Heikki ja Pasi, Kankimäen Armas ja Piesalan Antti olivat silloin kovia, ja minuun iski innostus. Vuonna 1953 meille tuli ensimmäinen traktori, ja samana syksynä kilpailin ensimmäistä kertaa kisoissa ja sijoituin lainavehkeillä toiseksi.
Kisoja seurasi useita, ja uran huipennuksena MM-kisat Englannissa. Siellä Martti Räty sijoittui eri puolilta maailmaa tulleiden 48 kyntäjän joukossa sijalle 17.
– Kyntökilpailuissa ensin avataan kynnös, joka arvostellaan, sitten se suljetaan ja taas tuomarit tutkivat tulosta. Lisäksi arvioidaan kynnöksen suoruutta, syvyyttä ja montaa muuta asiaa.
Martti Räty myöntää, että hänellä on kova kilpailuvietti, kuten oli hänen isälläänkin, jonka tähtihetki oli päästä juoksemaan viestiä Paavo Nurmen kanssa. Monipuolisesti lahjakkaat geenit yhdistettynä tähän ominaisuuteen tarkoittaa, että suvusta löytyy harvinaisen paljon menestyneitä urheilijoita. Matti-veli juoksi ja hiihti menestyksekkäästi, ikämiessarjassa ampumahiihdossa suomenmestaruuteen saakka.
– Myös Mairesta olisi tullut kova hiihtäjä, mutta kun silloin piti töitä tehdä harjoittelun sijaan. Mirja-siskolla taas on ainakin yksi suomenmestaruus ja hopea lentopallossa, hän oli hyvä myös pikajuoksussa ja pituushypyssä. Mirjan tytär Sanna-Kaisa oli kolmiloikan huippuja, hän toimii nykyään valmentajana. Sari-tytär taas on kaksinkertainen lentopallon suomenmestari, ja hänen poikansa Roni Jokinen pelaa Jypissä jääkiekkoa ja tytär Kiira on Suomen huippuja telinevoimistelussa.
Mahdottoman ylpeä Martti on myös Uuraisilla asuvasta pojantyttärestään Sara Rädystä, joka voimistelee ja menestyy jyväskyläläisen Tanssi- ja voimisteluseura Illusionin edustusjoukkueessa.
Martti Räty on ollut aina myös aktiivinen toimija yhteiskunnassa, vaikka varsinaista politiikkaa hän on vältellytkin. Luottamustoimia eri järjestöissä on parisenkymmentä. Ansioista hänellä on seinällään muistona monta kunniakirjaa, myös tasavallan presidentin myöntämä Suomen Leijonan ritarikunnan ansioristi.
Vaikka Martin mittarissa on jo reilusti yli 90 vuotta, on elämä yhä täyttä. Omalla autollaan hän huristelee pitkätkin matkat ja seuraa ajan ilmiöitä sekä maailman tapahtumia tarkasti.
Hanna Lahtinen
24.12.2025 | Lue ilmaiseksi, Uutinen
Huutosen sisaruksista puolet on viettänyt pyöreitä synttäreitä tänä syksynä. Asta Huutonen täytti 60 elo-syyskuun vaihteessa ja Matti Huutonen saavutti kunniakkaan puolen vuosisadan iän lokakuussa. Sveitsissä asuva esikoinen Sari vietti kuusikymppisiään viime vuonna ja kolmen vuoden kuluttua niin tekee Tanja.
Ilmassa on siis rajapyykkien esiin nostamaa nostalgiaa, ja kahvipöydän ääressä jutustelu kääntyy luontevasti aikaan ennen kuin Matista tuli yksi Suomen luotetuimmista tv-kasvoista, joka ilta illan jälkeen vakuuttaa, että ilmoja riittää jatkossakin.
Tai aikaan ennen kuin Astasta tuli taiteiden tohtori ja hän eli elämäänsä San Diegossa Kaliforniassa ja hetken myös Kanadassa. Viime vuodet Asta on asunut Jyväskylässä. Aikuisista lapsistakin toinen, Jasper, asuu ja opiskelee nyt Jyväskylässä, Tuuli suorittaa opintojaan San Diegossa.
Tanjakin on palannut Suomeen pitkäaikaisen työnantajansa palvelukseen. Hän työskentelee nyt MTV Uutisten kotimaan toimituksen päällikkönä. Viiden vuoden määräaikainen jakso Suomen Berliinin-suurlähetystön lehdistövirkamiehenä päättyi vuonna 2023.
Myös Sari on palannut Suomeen 28 Zürichissä vietetyn vuoden jälkeen.
Ennen kuin siskot lähtivät valloittamaan maailmaa ja pikkuveli sääkarttoja, oli tavallinen Huutosen nelilapsinen perhe.
Kymmenettuhannet suomalaiset muuttivat 1960- ja 1970-luvuilla töiden perässä Ruotsiin, niin myös nuoripari Seija ja Tauno Huutonen. Tauno oli Höytiän poikia Kaijalta, mutta Seija oli syntynyt ja kasvanut Nurmeksessa. Tästä taas johtuu, että kaikilla sisaruksilla on taito leipoa karjalanpiirakoita.
Seija ja Tauno eivät olleet syntyneet kultalusikka suussa, eikä koulujakaan ollut varaa paljoa käydä, mutta heitä yhdisti ennakkoluuloton ja yritteliäs asenne kaikkeen, mihin he ryhtyivät, sekä penninvenytyksen taito.
Sari ja Asta syntyivät Ruotsissa, mutta muuttivat takaisin Suomeen niin pieninä, että muistoja siirtolaisuudesta ei ole. Sari muistaa hämärästi Kuikan talon, jonne perhe ensin muutti, mutta varsinaisesti lapsuus alkoi Nappulassa.
Pieni talo kylän keskellä oli virikkeellinen kasvuympäristö, sillä Höytiän kylään mahtui monenlaista persoonaa. Kylän keskustassa toimi tuolloin koulu, kaksi kauppaa, posti, oli työväentalo Moskova ja ihan vieressä kioski, jota Tauno ja Seija pitivät.
– Oli tosi hienoa, jos pääsi isän mukana tukkuun ostamaan kioskitarpeita, Tanja muistaa.
– Pikatukussa tarjottiin ilmaista kahvia, maistan sen maun vieläkin, siinä oli kitkerää kahvia ja oikein paksua kermaa, Sari lisää.
Sitten oli tietysti puhelinkeskus, jonka hoitajana Seija toimi ja Sarikin välillä.
– Jos soitettiin Höytiältä, piti vastata ”keskus”, jos soitettiin vaikkapa Uuraisilta, niin piti vastata ”Höytiä”. Jokaisesta puhelusta täytettiin keltainen pahvinen lappu, Sari kertoo.
– Asta ja Sari nukkuivat kerrossängyssä ja minä sohvalla pärisevän puhelinkeskuksen vieressä, ja silti saatoin myöhästyä koulusta, jonne oli matkaa vain parikymmentä metriä, Tanja kertoo.
Höytiän koulu tuli Tanjalle tutuksi jo paljon ennen kouluikää, sillä hyvä kaveri Virpi Kovanen (nyk. Lähteenmäki) asui koululla ja usein tytöt notkuivat keittäjä-Lempin (Heinäaho) hellan ääressä.
– Lempin jauhelihamakaroonimössö oli ihanaa, huokaisee Tanja ja palaa makumuistoissaan puolen vuosisadan taa.
Nappulan ajasta mieleen on jäänyt myös kolmen pukin joulu, joka aavistuksen rapautti lasten uskoa aitoon joulupukkiin.
– Luultavasti isä oli pyytänyt varmuuden vuoksi useampaa veljeään toimimaan pukkeina, ja pukkeja tulikin sitten peräti kolmin kappalein, Asta arvelee.
Huoneita Nappulassa oli kaksi ja aitan takana ulkovessa, jonne meneminen pelotti Saria. Asta nautti ympäristön leikkipaikoista, Karhukorvesta ja tierummuista.
Nappulassa asui tiiviisti viisihenkinen perhe, ja kun kuopus Matti syntyi vuonna 1975, alkoi olla jo ahdasta.
– Muistan kyllä sen isän muikean ilmeen ja äänensävyn, kun hän kuuli sairaalasta, että poika oli syntynyt. Isän veljellä Pulterilla (Terho Huutonen) oli ambulanssi, ja äiti ja Matti tulivatkin ambulanssin kyydillä kotiin. Näin tämän koulun ikkunasta ja sitten piti äkkiä välitunnilla juosta kotiin vauvaa katsomaan. Siellä se nukkui keltaisen päiväpeiton päällä punaisessa villapuvussaan, Sari kertoo.
Tuleva tv-ammattilainen Tanja puolestaan tunsi paloa media-alalle jo tuolloin ja kadehti pikkuveljeään.
– Minä olin kamalan kateellinen, kun Matti sai isän ja äidin kanssa katsoa Simpauttajaa, kun se meiltä muilta kiellettiin. Avaimenreiästä yritettiin vähän kurkkia kuitenkin. Matti oli noihin aikoihin alle vuoden ikäinen ja autuaan tietämätön etuoikeudestaan.
Tanja pääsi kuitenkin toteuttamaan taiteellisuuttaan esimerkiksi Vesaisten näytelmäkerhoon, jota piti Peltoahon Sanni Vääränen. Kuolemattomin muisto noilta ajoilta on oksentaminen Mauri Pekkarisen autoon, jopa merkittävämpi kuin se, että tuleva tv-kasvo keksittiin Hannele Huovin lastenohjelmaan puita halailemaan ja lausumaan runoja jo hyvin nuorena.
Noin vuosi sen jälkeen, kun Matti syntyi vuonna 1975, tapahtui hurjia ja muutettiin uuteen Paja-ahon taloon, siihen samaan, jonka keittiön pöydän ääressä nyt menneitä muistellaan.
– Kyllä uusi talo oli hieno, sisävessakin, vaikka valonappula oli ärsyttävästi oven ulkopuolella. Isän pikkuveli Markku asui aika pitkään myös täällä, ennen kuin rakensi oman talon, tytöt muistavat.
Paja-aho sai nimensä Pajasta, eli Autokorjaamo Veljekset Huutosen korjaamosta. Yritystä oli vuonna 1974 perustamassa Tauno ja Markku Huutonen, josta tulikin sitten varsinainen Pajan sielu aina vuonna 2023 tapahtuneeseen kuolemaansa saakka.
– Kun pajaa rakennettiin, niin vietiin potkurilla rakentajille kahvia. Matti taas oli pikkupoikana kertomassa korjaajille, milloin vilkku palaa ja milloin ei, Asta muistaa.
– Suutarin lapsella ei ole kenkiä, ja meillä oli aina huonoimmat autot, Tanja muistaa. Toisaalta pikkuvioistaan huolimatta esimerkiksi Plymouth Valiant oli aika komea kärry.
– Valiantilla piti ajaa alamäet vapaalla, kun se vei niin kamalasti bensaa, Asta lisää.
Oli myös vaaleansininen pieni kuorma-auto Ford Transit, joka oli erityisen tarpeen silloin, kun Tauno ja Seija ryhtyivät harjoittamaan maaseudun uutta elinkeinoa, kettutarhausta. Transitin lavalla kulki ketuille ruokaa, kuten kevyesti turvonneita lehmänruhoja.
Matin lapsuuden joulumuistot sijoittuvat Paja-aholle.
– Kai se pukki yleensä oli Pertti (Huutonen) haalari väärinpäin päällään, Matti arvelee.
– Kerran pukilla oli myös pahvilaatikosta askarreltu neliön muotoinen naamari, jossa oli jotain pumpulia partana, Tanja muistaa.
– Aattoaamuna äiti teki joulupuuron, sen jälkeen lähdettiin hakemaan kuusi. Haudoilla käytiin ja sauna oli tärkeä. Ruuan jälkeen tuli pukki. Jouluna oli myös paljon hyvää ruokaa ja joulupöydässä ehdottomasti herneitä, se oli isän juttu, Matti kertoo.
– Ensimmäisenä jouluna Ruotsissa äiti ei tästä tiennyt ja herneet puuttuivat, mutta eivät enää koskaan sen jälkeen, Sari lisää.
Jokaisen sisaruksen joulupöydästäkin löytyy aina ainakin herneitä, karjalanpiirakoita ja karjalanpaistia.
– Arkena oli ruoka paljon pelkistetympää, leipäressua ja maitoperunoita, Matti sanoo.
– Maitoperunoita, huokaa Tanja ja sulkee silmänsä. – Ai, että kun saisi nyt maitoperunoita. Ja äitin tekemä sienikastike oli kyllä älyttömän hyvää.
Keittiön puuhellalla on valmistettu tuhansia aterioita. Seija Huutonen oli tarkan markan kokki, mikä tarkoitti, että hän teki menneinä aikoina sellaista ruokaa, jota nykyään ihaillaan – puhdasta lähiruokaa. Kellarissa oli iso saavi suolasieniä, toinen puolukkahilloa ja ruisleipä leivottiin omasta karjalaisesta juuresta.
Erityisesti Asta on perinyt Seijan tarkkuuden. Lapsena hän mittasi jäätelöpaketin palatkin viivoittimella.
Jokainen sisaruksista on lähtenyt työelämään nuorena opiskelujen ohessa. Höytiän kaupat, Salmelan kauppa Jokihaarassa ja Kettusen kauppa kirkolla tarjosivat nuorisolle hyviä työpaikkoja. Asta kunnostautui myös lapsenlikkana ja Tanja piti uimakouluja ja oli totokassana. Matti pääsi Pertti-sedälle rakennushommiin.
Sittemmin löytyi muitakin hommia jokaiselle.
Huutosen sisarukset ovat saaneet selvitä ilman vanhempiaan jo pitkään, mutta erityisesti kotona Seijan ja Taunon läsnäolo tuntuu yhä vahvasti.
– Molemmat olivat kovia lukemaan ja kai jollain tapaa kannustavia, vaikka rahallista tukea ei kyllä herunut, Tanja miettii.
– Äiti luki esimerkiksi Sinuhe egyptiläisen monta kertaa ja sanoi, että jokainen lukukerta on erilainen, Sari muistaa.
– Meille tytöille hän sanoi, että ensin se ammatti ja sitten vasta ukko, Asta lisää.
– Ainakaan he eivät estäneet meitä lähtemästä ja kokeilemasta kaikkea, Matti päättää.
Kaikki neljä myös vuorollaan lähtivät ja kokeilivat – ja pärjäsivät, mutta kokivat myös ihmiselämään kuuluvia ylä- ja alamäkiä.
Paja-aho on ja pysyy, puuhella lämpiää, vessan valo on edelleenkin ulkopuolella. Kinastelu ei ole lapsuudesta juurikaan muuttunut. Joulupöytään leivotaan karjalanpiirakat ja muistetaan myös ne herneet.
Hanna Lahtinen
21.12.2025 | Korpilahti, Lue ilmaiseksi, Petäjävesi
Keski-Suomen osuuspankin toimitusjohtajalle Eevi Määtälle (o.s. Raivio) Päijänteen rantamaisemat Korpilahden Hyrkkölässä ovat tuttuja. Hänen syntymäkotinsa Vinnin tila sijaitsee perheen nykyisen vapaa-ajan asunnon naapurissa. Määttä on käynyt Korpilahdella koulunsa aina ylioppilaslakkiin saakka. Määttä sanoo, että lapsuus- ja nuoruusvuosista Korpilahdella on jäänyt hyvät muistot ja vahva pohja elämälle.
– En osannut vielä lukea, mutta osasin lausua runoja. Äitini oli töissä vanhainkodilla ja siellä esiinnyin erilaisissa juhlissa pienestä saakka. Olin aktiivinen lapsi ja nuori. Olin mukana seurakunnan toiminnassa, kuorossa ja sitä harrastan edelleen. Vähän harrastin yleisurheilua ja olin kokkikerhossa. Lukioaikaan meillä oli oma bändi, jossa lauloin. Hyrkkölässä oli aktiivista kylätoimintaa ja täällä järjestettiin tupailtoja. Kyläyhdistys alkoi järjestää tuohon aikaan katiskakalastuksen MM-kisoja ja oli myös kesäkisoja. Korpilahti oli hyvä ja turvallinen ympäristö kasvaa.
Määttä sanoo, että maaseudulla kasvaminen on tuonut tietynlaista juurevuutta ja käytännönläheisyyttä, mistä on ollut työelämässä hyötyä. Lapsuuden ja nuoruuden harrastukset toivat puolestaan sosiaalisuutta ja esiintymiskokemusta.
Lukion jälkeen Määtän tie vei ensin Jyväskylän ammattikorkeakouluun vuodeksi ja siitä yliopistoon.
– Opiskelin Jyväskylän yliopistossa kauppatieteiden maisteriksi pääaineena laskentatoimi. Valmistuin yliopistosta vuonna 2005.
Aviomiehensä Eevi Määttä tapasi Korpilahdella S-marketissa kesätyöpestin aikana. Sami Määttä oli juuri valmistunut S-ryhmän kenttäkoulutuksesta ja tuli marketpäälliköksi Korpilahdelle.
– Sami ei minua kesätyöntekijäksi valinnut, vaan edeltäjänsä, Eevi Määttä lisää.
Pariskunnan asuinpaikat vaihtuivat pitkään Sami Määtän työpaikkojen mukaan; Keski-Suomesta tie vei ensin Poriin. Sieltä löytyi Määtän ensimmäinen työpaikka OP-ryhmästä eli Porin seudun osuuspankista. Seuraavaksi perhe muutti Tampereen seudulle, missä Määttä työskenteli aluksi osuuspankin eri asiantuntijatehtävässä ja myöhemmin konttorinjohtajana kahdessa eri konttorissa. Vuonna 2010 tuli muutto Helsinkiin ja Määtät rakensivat talon Tuusulan Jokelaan.
– Siellä olin töissä Keski-Uudenmaan osuuspankissa, missä sain liiketoimintajohtajan vastuita. Kahden fuusion kautta päädyin nykyiseen Uudenmaan osuuspankkiin, mikä on valtavan kokoinen pankki. Siellä toimin liiketoimintajohtajana. Kun Keski-Suomen osuuspankin toimitusjohtajan paikka tuli hakuun, ajattelin, että tämä voisi olla hieno mahdollisuus. Tulin valituksi ja olen ollut siitä hyvin onnellinen. Lapsille muutto oli tietysti iso asia, eikä peukku kääntynyt heti ylöspäin.
Aviopuoliso on nykyisin Postin palveluksessa ja tekee työtään pääosin etätöinä. Perheen asuinpaikaksi valikoitui Muurame.
Eevi Määttä sanoo, että perheen perustaminen ei ole ollut hänen urallaan este. – Olen saanut jopa ylennyksen äitiyslomani aikana.
Suurena apuna perheen arjessa on ollut isovanhempien tuoma turvaverkko.
– Muistan joskus, kun isommat lapset olivat kipeinä ja soitimme tänne Korpilahdelle viiden aikaan aamulla. Äiti vastasi, että joo, lähdemme heti ajamaan. Minun viestini kaikille nuorille naisille on se, että lapsia kannattaa tehdä ajallaan. Kyllähän lapsilta tulee myös suoraa palautetta meidän vanhempien ajankäytöstä, jos tarve vaatii.
Ensi vuosi tuo yhdistymisen
Korpilahden ja Petäjäveden osuuspankit ovat yhdistymässä kolmen muun pankin kanssa ensi vuonna. Määttä kuvaa neuvotteluja yhteistyökykyisiksi ja hyviksi.
– Suurin kysymys on ollut konttoreiden säilyminen, jonka hyvin ymmärrän lähipalveluiden kannalta. Konttoriverkosto on tarkoitus säilyttää ennallaan seuraavan kymmenen vuoden ajan, mikäli mitään suuria muutoksia ei tapahdu. Konttoreita tarvitaan myös työntekijöille työn tekemisen paikoiksi. Tämä on hieno hanke ja erityisen hienoa on se, että pankista kehittyy maakunnallinen toimija.
Määttä sanoo, että pankin tilastojen valossa Keski-Suomella ja keskisuomalaisilla ihmisillä sekä suurella osalla yrityksistä menee ihan hyvin tällä hetkellä.
– Kun katsotaan maakuntien bruttokansantuotteita, sijoitumme keskiväliin. Eli ei olla heikoimmasta päästä. Varsinkin puolustusteollisuuden investoinnit alkavat näkyä. Uhkakuviakin on, kuten metsäsektorilla. Keski-Suomelle on luvassa hyvää kasvua tulevaisuudessa, vaikka nyt onkin haastavampi taitekohta.
Määttä sanoo, että isossa kuvassa pankin asiakkaillakin menee hyvin.
– Esimerkiksi asuntolainojen lyhennysvapaapyynnöt ovat alhaisella tasolla ja asiakkaat lyhentävät asuntolainojaan säntillisesti ja jopa etuajassa. Säästämisaste on historiallisen korkea ja talletukset korkeimmillaan sekä kuluttajilla että yritysasiakkailla. Asiakkaiden keskuudessa nähdään ostovoimaa. Yksityisillä kuluttajilla tämä on mielialakysymys. Nyt jos koskaan Suomi tarvitsisi sitä, että lähdettäisiin kuluttamaan ja nimenomaan Suomessa.
Maarit Nurminen
20.12.2025 | Lue ilmaiseksi, Uurainen
Syyskuussa kerroimme lehdessä, kuinka luontokuvaaja Sari Viren Hirvaskankaalta sai yllättävän puhelun kirjailija ja käsikirjoittaja Kirsti Manniselta, joka tunnetaan myös nimellä Enni Mustonen. Manninen halusi Sarin luontovideoita Finlandia-talon uuteen pysyvään näyttelyyn, joka kertoo Aaltojen elämäntyöstä sekä suomalaisesta luonto- ja metsäsuhteesta. Sari, joka oli ollut vuoden työttömänä, koki tarjouksen uskomattomana. Yhteistyö syveni ystävyydeksi, ja lopulta Sarin videot päätyivät näyttelyyn noin 150 000 vuosittaisen kävijän ihasteltaviksi. Kesäkuussa avajaisissa Sari oli kutsuvieraana arvovaltaisessa seurassa Finlandia-talossa.
Galápagokselta melkein Etelänavalle
Luontokuvaus on vienyt Sarin aikaisemminkin täysin yllättäen arvovaltaiseen seuraan. Hän on käynyt kaksi kertaa kuvaamassa kilpikonnia ja muuta Galápagossaarten ainutlaatuista luontoa.
– Toisella kerralla meidän 16 hengen luontovalokuvausseurueeseemme tupsahtivat aivan yllättäen myös presidentti Tarja Halonen puolisonsa Pertti Arajärven kanssa. Halonen oli tuolloin vielä presidenttinä ja turvatoimet tietysti näkyivät, mutta muuten hän oli persoonana juuri niin välitön ja maanläheinen kuin olin kuvitellutkin. He totesivat: ”Me ollaan Pertti ja Tarja ja ollaan lomalla”, jonka jälkeen he solahtivat joukkoon mutkattomasti, Sari Viren kertoo.
Koska kyse oli valokuvaajaseurueesta, kuvia otettiin puolin ja toisin, mutta kenelläkään ei ole ollut tarvetta levitellä niitä julkisuuteen.
Eräällä kilpikonnasafarilla he tutustuivat ison kilpikonnan kuoreen, josta Tarja Halonen totesi, että eikös tuon sisään joku pieni ihminen mahtuisi, ja pyysi Saria kokeilemaan.
– Kun maan äiti pyytää, niin tottahan minä yhden kilpikonnan kuoreen kömmin. Kun onnistunut matka läheni loppuaan, Tarja totesi, että eiköhän kokoonnuta Suomessa katselemaan kuvia – ja näin tehtiin, Sari kertoo.
Paikkana oli tietysti presidentin linna, jonka keltaisessa kamarissa seurue muisteli onnistunutta lomaa. Yhteisellä illallisella Tarja Halonen ojensi Sarille muistoksi huivin.
– On hauska huomata, että kun ihmisiä yhdistää esimerkiksi rakas harrastus, niin tittelit katoavat. Olen ollut matkoilla jos jonkinlaisten miljonäärien kanssa, mutta kun puskassa kökitään jotain lintua tiiraamassa, niin ihan tasa-arvoisia ollaan.
Sari Viren on kuvannut myös norjalaisia vuorijäniksiä, karhuja itärajalla, tiikereitä Intiassa sekä pingviinejä Etelä-Georgian saarella, joka sijaitsee aivan Etelämantereen kupeessa ja jossa ei ole vakituista asutusta tutkimusaseman lisäksi.
– Lensimme ensin Falklandin saarille ja sieltä purjehdimme viisi päivää autiota merta. Meillä oli kuuden kuvaajan ja kolmen hengen miehistön seurue. Matkalla poikkesimme tutkimusaseman laiturissa toteamassa, että siellä oli kaikki hyvin. Pääsimme kuvaamaan jättiläisalbatrossia pesimäpaikallaan sekä kuningaspingviinejä ja valkokulmapingviinejä. Me emme lähestyneet pingviinejä, mutta ne lähestyivät meitä ja nokkivat kumisaappaita.
Kaukomatkat, joille Sari Viren on osallistunut, ovat olleet pääosin Jouni Klingan Suomen kuvausmatkojen järjestämiä.
Riistakamera on metsän piilokamera
Uuraisilla Sari Viren kuvaa luontoa riistakameroiden avulla, ja kun hän käy keräämässä muistikortit, on niiden sisällön tarkastelu välillä kuin joululahjojen avaamista. Hän kiertää lähimetsissä päivittäin reilun tunnin lenkin tarkastamassa kamerat ja vaihtamassa muistikortit. Liikkuminen luonnossa on myös kunnon ylläpitoa niin fyysisesti kuin henkisesti.
– Paljon on tyhjiä retkiä, jolloin muistikortille ei ole tarttunut mitään erikoista tai heiluvasta oksasta on sata kuvaa. Sykähdyttävin hetki on todennäköisesti se, kun sain kuvan purossa kylpevästä viirupöllöstä. Samassa purossa ovat peseytyneet myös palokärki ja kanahaukka.
Hän on myös saanut hienoa kuvamateriaalia ”sammakkobaariksi” kutsumastaan paikasta, jossa saukot käyvät herkuttelemassa. Pitkä kokemus auttaa ”lukemaan” luontoa ja löytämään parhaat kuvauspaikat.
Luontokuvaus on elämäntapa, mutta toistaiseksi se ei kokonaan elätä. Haaveissa on oma kuvausyritys ja mielellään hän kiertäisi esimerkiksi kouluissa esittelemässä luontokuviaan. Sari Virenin luontovideoitaan pääsee katsomaan Youtubesta kanavalta, jolla on 4000 seuraajaa ja katsotuimmalla videolla on yli 1,2 miljoonaa katselukertaa.
– Tavoittelen videoillani tunnetta, että istut kannon nokassa ja seurailet luontoa sitä häiritsemättä. Koet luonnon ja arvostat sitä.
Hanna Lahtinen
