Pääkirjoitus 6.12.2023: Kivijalka ja kaiken katoavaisuus

Kuvassa on nuori mies, melkein poika. Hiukset on parturoitu lyhyiksi ja korvat vähän höröttävät. Ilme on totinen, lähes juro, mutta kenelläpä se ei armeijakuvassa olisi. Oletan, että hänelläkin on ollut samantapainen pilke silmäkulmassa kuin muilla suvun miehillä ja kuivakkaan lakoninen huumorintaju.
Oletettavasti hän ei halunnut olla armeijassa yhtään kauempaa kuin oli pakko, arvoksi riitti sotamies. Todennäköisesti hänellä oli mielessä jo aivan muut puuhat. Lapsuudenkodin takamailta oli katsottu paikka, Haanpääksi nimetty ja sinne oli tarkoitus koti rakentaa. Ehkäpä rinnalle oli jo löytynyt sopiva tyttökin yhtä jalkaa kulkemaan.
Uskon ja toivon, että hänen mielessään ei käynytkään, että sotaväessä otettu kuva päätyisi Uuraisten veteraanimatrikkelin sivulle ja siinä vieressä lukisi: Kaatui 11.12.1939 Metsäpirtin Kirvesmäessä, haudattu Uuraisten sankarihautaan.
Toivon, että Reino Lahtinen ehti 23 vuotta kestäneen elämänsä aikana kokea paljon iloa, onnea ja päräyttäviä kokemuksia. Ajattelen häntä mieluummin reippaana nuorena miehenä kuin sankarivainajana.
Reinon talonrakennus Haanpäähän jäi jämäkästi suoraan asennettuun kivijalkaan ja ensimmäisiin hirsikerroksiin. Kuviakaan hänestä ei tainnut jäädä kuin tuo yksi. Hän oli yksi tavallinen poika Höytiältä, joka teki velvollisuutensa. Myöhemmin talo rakennettiin valmiiksi ja siihen asettui Reinon veljenpoika vaimoineen, eli minun vanhempani. Muistot elivät, kunnes muistelijat kuolivat. Elämä jatkui.
Kirjoitan tämän kirjoituksen kotona Haanpäässä, tietokoneeni on yli sata vuotta vanhalla pöydällä, jonka äärellä Lahtisen Reino on ehkä joskus istunut, ehkäpä kirjeen kirjoittanut tai voita leipäpalasen päälle sipaissut.
Ja kivijalka – se on edelleen suorassa.

Hanna Lahtinen