Lukijan kuva
Jani Hintikka kuvasi kolme komeaa kyytä Pilliläntien varressa Uuraisilla.
Windows 95 pisti sormen suuhun
Tiedon lisääntyessä ihmiset ylikuormittuvat. Apina selässä saa kaverikseen muulin, joka muuttaa alivuokralaiseksi pääkoppaan. Enää ei riitä, että muistetaan mennä töihin tai lähteä sieltä pois. Pitää jättää jälki menemisistään bittiavaruuteen. Aikamme menee erilaisten numerosarjojen muistamiseen ja teknologian tuomaan tuskaan.
Yksinkertaisista toiminnoista on tehty kovin monimutkaisia. Ainahan meitä uusavuttomia on ollut, jotka eivät osaa perunoita keitellä tai lamppuja vaihdella. Tämän päivän uusavuttomina pidetään heitä, jotka vetävät töpselin seinästä tietokoneen tiltatessa.
Teknologian myötä ihmisten elämästä on tullut helpompaa, mutta tekoälyllä varustetut robotit kavereina kuulostavat kovin kylmiltä, mieluummin vaikka se naurava marakatti olalla.
Tiedon ”applet” roikkuvat raskaina omenapuun oksilla, mutta kerääjien korit ovat täyttyneet jo aika päiviä sitten. Enää ei mahdu vaikka kuinka tunkisi. Omenoita tipahtelee koreista polun varsille ja jäävät maahan lojumaan käyttämättöminä.
Nykynuoriso on syntynyt digiaikaan ja hallitsevat tietoliikenteen, mutta meille vanhoille koirille on paha mennä opettamaan uusia temppuja. Pääsemme helpommalla, kun vain tuhahdamme kaikelle uudelle, sen sijaan, että alkaisimme ruokkia aivoriihessä kiertävää muulia rutikuivilla tiedon paaleilla.
Hiljaista tietoa ei ole enää olemassakaan, eikä tiivistynyttä tyhmyyttä. Jokainen pelaa yksilötasolla ja huutaa kaiken julki somealustoilla. Sinisenä värisevä ”Pandoran lipas” kämmenellä ohjaa tietämme ja samalla sokaisee kaiken ympäriltämme.
Aikoinaan jo Windows 95 pisti monella sormen suuhun, mutta nykyteknologian kyydissä alkaa meillä repaleisiin puolifarkkuihin pukeutuneilla ”ysiviis-miehillä” olla koko nyrkki suussa.
Älyä on sullottu vaatteisiin enemmän, mitä sitä löytyy keskivero kansalaisella korvien välistä. Monen muistitikku lyö tyhjää ja korvissa soi titityy. Ajatus junnaa peltitölkin tavoin edes takaisin pullonpalautuskoneessa etsiessään haalistunutta enariaan. Isokorvaisen muulin kerran pysähdyttyä sitä on vaikea saada liikkeelle.
Ken tiedon aasilla liian pitkään ratsastaa törmää lopulta muurari Rabbiinin palomuuriin ja matka tyssää siihen. Apina olkapäällä mutustelee happamen makuista omenan puolikasta ja puistelee päätänsä.
Markku Koskinen
Lukijan kuva: Virvoin, varvoin…
Palmusunnuntaina olivat jälleen virpojat liikkeellä, niin myös pieni Miina-noita.
Hanne Mäkinen
Lukijan kuva: Varpushaukka vierailulla
Varpushaukka lennähti pihaani (16.3) sähkökaapelin päälle ja samalla pikkulinnut pakenivat lintulaudalta. Varpushaukka oli hetken aikaa kaapelin päällä ja ilmeisesti totesi, ettei täältä saa mitään syötävää ja poistui metsän suojaan, josta sen ääntelyä olen useana päivänä saanut kuulla, valtaako itselleen reviiriä, vaiko kutsuuko puolisoa itselleen, se jää nähtäväksi. Varpushaukan poistuttua kesti hetken aikaa ennen kuin pikkulinnut palasivat lintulaudalle ruokailemaan.
Juhani Rossi, Toivakka
Lukijan runo
Avaa saunan pelti
ilman kiirettä lado uuninpesään puut
Alle sytykkeet, tuohet ja tervakset
joita olet kerännyt
onnellisilla metsäretkillä
Raapaise tikku, hetken kuuntele
tulen voimaa
Vain ja vain
jos ne sinua häiritsevät, lakaise roskat
katon riippuvat villakoirat
Ja kun löylyjen jälkeen
saunan uneliaassa jälkilämmössä
varpaasi katsovat tähtiin
Silloin ikkunasta anna hiukan pohjatuulta
Kaikki palautuu ennalleen
täysikuut, myrskyt, sateet
Hämähäkit hiipivät takaisin
villakoirat ripustautuvat kattoon
Suljet uuninpellin, voitelet varpaasi
Tänään melkein ne ylsivät sinne
– Tähtiin
Ainomaria Hakanen
Toivakka
Kolumni: Vanhuksia ulkoiluttamassa Iltatähdessä
Matkaan Alkio-opistolta kohti palvelukoti Iltatähteä, tarkoituksenani olla mukana auttelemassa vanhusten ulkoilutuksessa tämän iltapäivän. Iltatähdestä on hiljattain tullut kysely Alkion opiskelijoista vapaaehtoistyöhön täksi päiväksi.
Hoitaja työntää pyörätuolissa istuvaa iäkästä herraa ulos pääovista hieman toppuutellen. Vilttiä ei saa ottaa pois jaloilta tai tulee kylmä.
Hoitajat työntävät vanhuksia pyörätuoleissa ulkoilmaan. Huomaan hoitajien ihmettelevän läsnäoloani. Tieto tulostani ei ole kantautunut heidän korviinsa. Pikkuhiljaa asia alkaa kuitenkin ratketa, ja saan jäädä mukaan ulkoilutukseen.
Olin ymmärtänyt, että ohjelmassa olisi vanhusten kävelytystä ja pyörätuolin työntämistä, mutta erehdyin. Minulle valkenee, että ulkoilutuksella tarkoitetaan pääoven edessä pyörätuoleissa istumista – ja yhden mummon kohdalla makaamista, sillä hänet on kärrätty sänkyineen päivineen ulkoilmasta nauttimaan.
Yksi pappa on käynyt savukkeella hoitajan avustamana, ja vanhukset ovat kasassa ringissä. Nyt on varmasti hyvä hetki esitellä itseni yhteisesti vanhuksille, ajattelen. Sen teen, ja vanhukset seuraavat kyllä puhettani, mutta huomaan, etteivät sanani ikävä kyllä löydä heidän rekistereihinsä. Tuskin auttaisi, vaikka olisin itse UKK. Osasin kyllä varautua siihen, että osa heistä saattaisi olla huonokuntoisia ja muistisairaita, mutta se, että kaikki heistä ovat vetämättömiä pistää hiljaiseksi.
Juttu alkaa kuitenkin lentää hoitajan haastellessa vanhuksille. Se on selvästi taitolaji. Puheenaihe siirtyy nopeasti karaokeen ja laulamiseen. Hoitaja yllyttää tupakkapappaa vetämään biisin. Nyt ei kuitenkaan laulata. Ei ilman rohkaisuryyppyä, hoitaja vitsailee.
Bluetooth-kaiutin tuodaan framille. Lopulta päädytään Jaakko Teppoon. Hoitaja muistuttaa vanhuksia kansantaiteilijan hiljattaisesta menehtymisestä. Musiikki pauhaa, ja vanhukset yhtyvät Hilmaan ja Onniin hiljaisin väristyksin. Aistin, että nyt ollaan asian ytimessä. En tiedä kuvittelenko, vai onko ilmassa todellakin ripaus haikeutta menneestä elämästä.
Ymmärrän jutun jujun, kuinka tärkeä tällainen lyhyt musiikkihetki heille onkaan. Näillä tyypeillä ei ole iPodeja, tai Spotifyta. Ihminen tarvitsee musiikkia, ja tämä hetki on heille harvinaista herkkua. Alan fantasioida levysoittimen hankkimisesta palvelukotiin.
”Tupakkia,” tupakkapappa sanoo. Hoitaja vastaa, ettei hänellä ole enempää. Hän lupaa tuovansa papalle heti huomenna lisää. Minun tekisi mieli tarjota hänelle omistani, mutta nekin ovat loppu.
Musiikki vaihtuu valssiin, ja hoitaja tanssittaa herrasväkeä käsistä. Tuo pienikin liikehdintä näyttäytyy papparaisten kasvoilla lohdullisena ilona. Myös sängyssä makaava mummo aktivoituu hieman hoitajan tarttuessa hänen käsiinsä. Hän kiittää hoitajaa ulospääsystä. On kuulemma ihanaa.
Valssi vaihtuu, ja tupakkapappa laulaa stemmoja kroonisesti E-mollissa. Hoitaja vie yhden mummon pienelle piharundille, mutta epätasainen maa-aines tärisyttää pyörätuolia epämiellyttävästi, ja he kääntyvät nopeasti takaisin. Kuulen mutinaa pihan omenapuusta. Hoitaja korjaa, että tuo on pihlaja. ”Sama se!” mummo hihkaisee. Toisen puhe kääntyy lapsuuteen, sota-aikaan. Piti leikkiä verhot kiinni, ettei vihollinen näe.
Kylmä viima käy. Mombasa soi, ja ulkoilu alkaa olla lopuillaan. On aika lähteä kahville ja kaakaolle. Sängyssä makaava voihkii hoitajien nostaessa sänkyä kynnyksen yli. Hoitaja kutsuu minua vielä ovenraosta kahville, mutta minun täytyy jo rientää. Kiitän häntä kohteliaasti, että sain tulla paikalle.
Suuntaan takaisin kohti Alkio-opistoa. Huomaan hyräileväni valssia.
”Yksi, kaksi, kolme, vaihtuu valssin askeleet / Ei ne taitu, niinkuin vuodet ovat taittuneet.”
Näin lauloi Jarkko Martikainen.
Sakari Happonen