Kun seksi tuli julkiseksi myös kirkollisessa lehdistössä

Jo väitöskirjojen nimet tapaavat olla sellaisia, että vähemmän akateemista ihmistä hirvittää. Syyskuussa kirkkohistoriasta väitelleen teologian tohtorin Kati Toivion väitöskirja tekee poikkeuksen. Julkiseksi. Seksuaalisuutta koskeva keskustelu kirkollisessa lehdistössä vuosina 1966–1973 kertoo olennaisen, paitsi täsmällisesti, myös hauskasti, mikä on jo todella harvinaista.
– Tutkin sitä, mitkä teemat seksuaalisuudesta olivat suomenkielisissä evankelis-luterilaisen kirkon sisällä julkaistuissa kahdeksassa sanoma- ja aikakauslehdessä keskeisiä ja millä tavalla niitä käsiteltiin vuosina 1966–1973, Kati Toivio kertoo.
60-luku oli seksuaalisen vapautumisen vuosikymmen. Uudet tuulet puhalsivat läpi koko yhteiskunnan, myös sisään kirkon ikkunoista ja ovista. Puhuri oli niin voimakas, että vuonna 1966 julkaistiin ensimmäinen kuuden piispan yhteinen seksuaalieettinen kannanotto. Siksi tämä vuosi valikoitui Toivion tutkimuksen aloitusvuodeksi. Piispat ottivat tuolloin kantaa esimerkiksi avioeroon, ehkäisyyn ja aborttiin.
Lopetusvuonna 1973 seksikeskustelu sai kirkollisessa lehdistössä väistyä.
– Tuli öljykriisi ja ryhdyttiin pohtimaan, miten kirkot ja seurakuntatalot lämmitetään. Mielestäni vuosissa 1973 ja 2023 on jotain samaa, nytkin sähkön hinta ja energiaomavaraisuus puhuttavat, Kati Toivio toteaa.
– Hieman mietin, olisinko jatkanut aikaväliä vuoteen 1984, kun seuraava piispojen virallinen kannanotto tuli, mutta lähdeaineisto päätti tutkimuksen kuitenkin vuoteen -73. Hieman hiljaisemman kauden jälkeen teemoiksi alkoivat nousta tasa-arvo, ensin miesten ja naisten välillä ja lopulta tasa-arvoinen avioliittolaki. Tutkimukseni avulla on kuitenkin mahdollista ymmärtää nykyisen keskustelun taustalla vaikuttaneita kehityskulkuja 1960-luvulta lähtien, hän jatkaa.

Vaikka 60-luku oli monella tapaa elämänmenoa modernimpaan suuntaan muuttavaa aikaa, on silti hyvä muistaa, kuinka erilainen maailma oli tuolloin.
– Suomalaisista kuului esimerkiksi yli 90 prosenttia kirkkoon, joten sen vaikutus oli ihmisten arkielämään huomattavasti voimakkaampi. Erityisesti tämä korostui herätysliikkeissä. Tarkastelemani lehdet merkitsivät myös lukijoilleen sitä, mitä internet ja some tänä päivänä. Lehtien palstoilla käytävä keskustelu oli hyvin interaktiivista. Tutkimuksessani selvitän myös, kuka tai ketkä kirjoittivat kristillisiin lehtiin. He olivat samalla toimijoita, jotka tulivat määritelleeksi luterilaisen kirkon sekä kristillisten yhteisöjen seksuaalisuuteen liittyviä ihanteita, eli käyttivät julkista valtaa seksuaalisuuskeskustelussa, Toivio kertoo.
Tutkimuksessaan Toivio sitoo seksuaalisuutta käsittelevät tekstit ja kuvat osaksi Suomen kirkollista ja yhteiskunnallista sekä laajemminkin globaalia todellisuutta.
Tutkimuksen keskeinen päätelmä on, että seksuaalisuus siirtyi vuosien 1966 ja 1973 välillä Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa muutaman vuoden kiivaan sanomalehtikeskustelun aikana lopullisesti yksityisestä julkiseksi. Samalla seksuaalisuuteen liittyvien asioiden painoarvo muuttui yhä keskeisemmäksi kirkon sisäisessä julkisuudessa.
Kirkon sisällä oli jo 1960-luvun lopussa useita erilaisia mielipiteitä siitä, millä tavalla seksuaalieettisiin kysymyksiin tulisi suhtautua. Samalla erilaiset näkemykset alkoivat yhä vahvemmin määrittää luterilaisen kirkon sisäisessä keskustelussa liberaalin ja konservatiivin kristityn eroa. Seksuaalisuuden teemoista sanomalehdistä erottuivat muun muassa kaupallisuus ja mainoskuvien seksuaalisuus, pornografia, pukeutuminen, perheneuvonnan kehittyminen, avioliitto, ehkäisymenetelmät, aborttilaki, homoseksuaalisuus, tanssi ja itsetyydytys.

Myös sanaan ”synti” Kati Toivio tutkimuksessaan törmäsi. Esimerkiksi vuonna 1966 Sana-lehdessä nimimerkki ”Kumpiparempi” kirjoittaa: Minulle naputtavat muutamat suutaan siitä, että kuljen muka liian maailmanmukaisissa vaatteissa. Jos hameeni nyt sattuu olemaan 10-15 cm polven yläpuolella, sukat punaiset, siniset tms., puku geometrinen ja takki valkea vinyylitakki. Haluan pukeutua aivan tavalliseen tyyliin, onko se syntiä? Pitäisikö minun kulkea pitkässä vekkihameessa, tukka nutturalla? En olisi oma itseni tuollaisissa.
– Tietyissä herätysliikkeiden lehdissä oli vahvojakin mielipiteitä ja pohdintaa mikä on syntiä. Monissa vastauksissa kirjeisiin alkoi kuitenkin näkymään myös terapeuttinen ote, jota yleinen tieteen kehittyminen vahvisti, Kati Toivio havaitsi.

Aikoinaan gradussaan vuona 2008 Kati Toivio tutki naiskuvaa vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä. Gradun aihe jäi myös silloisen vt. professori Ilkka Huhdan mieleen.
– Hän otti minuun yhteyttä vuonna 2011 ja kyseli kiinnostusta väitöskirjan tekoon. Aloitin työn samalla kun suoritin opettajaopintoja Jyväskylän yliopistossa, mutta on väitöskirjan teossa ollut myös hiljaisia vuosia välissä, hän kertoo. ”Hiljaisina” vuosina Toivion perheessä on varttunut kolme lasta ja elämää on eletty enemmän perheen ehdoilla.
– Vuonna 2020 tartuin taas tiukemmin tutkimustyöhön ja jäin opintovapaalle kristillisen opiston opettajan työstä. Heti alkuunsa tuli viivästys, kun loukkasin polveni ja eturistiside leikattiin, mutta sellaista elämä on. Opintovapaata väritti myös hyvin vahvasti korona, joten yliopistolla oli todella rauhallista ja siellä tutkijan kammiossani syvennyin aineistoon, Toivio kertoo.
Hän olisi mielellään jatkanut opintovapaata hiukan pidempäänkin, mutta opistolla vapautui apulaisrehtorin paikka, johon hän tuli valituksi.
– Loput väitöskirjasta olen pusertanut kasaan iltaisin ja viikonloppuisin, ei ehkä ihan paras vaihtoehto, mutta onnistui. Työn loppuunsaattaminen oli minulle tärkeää.
Väitöstilaisuus pidettiin syyskuun alussa Joensuussa.
– Tietysti jännitti etukäteen, mutta tilaisuudesta jäi hyvät ja lämpimät muistot. Vastaväittäjä dosentti Seija Jalagin oli huomioissan tarkka, mutta tilaisuudessa mukavan epämuodollinen. Myös väitöskaronkka oli aivan ihana.

Suuri rutistus on nyt tehty ja tällä hetkellä Kati Toivio keskittyy työhönsä kristillisellä opiston apulaisrehtorina. Tutkijan ura ei ainakaan juuri nyt houkuta.
– Vastaan kansanopiston ammatillisesta koulutuksesta, pääsen välillä ihan opettamaankin. JKO on herännäistaustainen monialainen kansanopisto. Kristillisyys näkyy lähinnä opiston arvopohjassa, se on ihan tavallinen oppilaitos, johon kaikki taustasta riippumatta ovat tervetulleita. Meillä opiskellaan esimerkiksi lastenohjaajaksi ja muita ammattitutkintoja, meillä on myös paljon nivelvaiheen ja valmentavaa koulutusta, sekä aikuisten perusopetusta myös maahanmuuttajille. Työ on hyvin monipuolista ja antoisaa, hän sanoo.
Väitöksen aiheeseen hän aikoo vielä palata ainakin muutaman artikkelin verran. Nykypäivästä reilun 50 vuoden takaiseen aikaan katsoessa syntyy myös vertailua.
– Jokaisena aikana on omat kipupisteensä. Nykyajan haaste on tiedon, totuuksien ja kanavien määrä, joka luo kaaosta, jonka käsitteleminen on joskus hämmentävää. En kuitenkaan haluaisi palata 60-luvun auktoriteettiuskollisuuden aikaan, kannatan avointa dialogia, Kati Toivio päättää.

Hanna Lahtinen