Pääkirjoitus: Hanna Lahtinen

On toimittajia, jotka väsymättä jaksavat kiinnittää huomiota yhteiskunnan epäkohtiin, esittää salaliittoteorioita, epäillä kaikkea ja tehdä suuria paljastuksia.
Sitten on toimittajia, jotka naivisti luulevat, että hyvinvointiyhteiskunta on vielä ainakin osittain totta.
On toimittajia, jotka jahtaavat rötösherroja, tietävät, että valta sokaisee, että jokaisessa virkamiehessä asuu pieni diktaattori ja että kukaan ei tee vapaaehtoistyötä pyyteettömästi.
Sitten on toimittajia, jotka uskovat, että politiikkaan lähdetään yhä siksi, että halutaan toimia yhteiseksi hyväksi, antaa asiantuntemus oman yhteisön käytettäväksi ja että viranhaltijat eivät ole pelkkiä isopalkkaisia paperinpyörittäjiä. Tai että joku voi nauttia myös tekemisestä, mistä ei saa palkkaa.
On toimittajia, jotka nauttivat tilaisuuksista, joissa näkee kaikki, jotka ovat jotakin. Jossa ilma täyttyy soveliaan etäisyyden päästä moiskautetuista poskisuudelmista ja menestyksen pafyymista. Jossa trendaavat ilmiöt kohtaavat kuumimmat influensserit. Jossa puhutaan paljon ja ohi.
Sitten on toimittajia, joita lähtökohtaisesti ahdistaa mennä paikkaan, missä on paljon ihmisiä, mutta kun takavasemmalta löytyy sopiva tarkkailupaikka, niin on ihana tarkastella, kuinka lusikka kilisee kahvikuppiin ja hymy nousee silmiin saakka. Kuinka ihminen puhuu ihmiselle ja tämä kuuntelee ja ymmärtää.
Tämä toimittaja kuuluu tähän ”sitten on toimittajia” -sarjaan ja koen siksi ajoittain huijarisydroomaa. Mutta tiedostan myös, että se on minulle ainut tapa tehdä työtä ja että kuinka kiitollinen olen tästä pienestä universumistani, missä saan elää, ajatella ja kirjoittaa.