25.09.2025 | Petäjävesi, Tilaajille
Petäjävedellä syntynyt toimittaja-kirjailija Ari Pusa, 65, tekee kirjaimellisesti historiaa ennen Italiassa ensi helmikuussa järjestettäviä talviolympialaisia. Häneltä nimittäin ilmestyy kirja nimeltään Voittajat (Tammi), joka käsittää 24 suomalaisen olympiavoittajan tarinat. Kirjan näkökulma on, miten tullaan olympiavoittajaksi. Teos on historiallinen siinäkin mielessä, että siinä julkistuu hiljattain kuolleen keihäslegendan Pauli Nevalan viimeinen haastattelu.
Petäjäveden Ylä-Kintaudella kasvanut Pusa oli itsekin aikoinaan hyvä yleisurheilija, parhaana lajinaan 800 metrin juoksu. Piirinmestaruuskisoissa hän muistelee olleensa parhaimmillaan neljäs B-poikaikäisenä. Kahden minuutin raja ei koskaan rikkoutunut, Pusan paras aika päämatkalla on 2.00,1. Se oli pitkään Petäjäveden Petäjäisten seuraennätys, kunnes arvokisoihin nyt tähtäävä Eemil Helander sen rikkoi.
– 17-vuotiaaksi urheilin, sitten tuli musiikki ja vei mukanaan, rumpuja muun muassa Jukka Ohra-ahon bändissä soittanut Pusa kertoo.
Edelleen hän soittaa, nyt SanomaCombo-yhtyeessä. Yhtye esiintyy pääosin Sanoma-konsernin tilaisuuksissa.
– On me tehty pari levyäkin ja yli sata keikkaa.
Kansakoulun Pusa kävi Ylä-Kintaudella, ylioppilaaksi hän kirjoitti Petäjäveden lukiosta 1980.
– Minusta ei koskaan pitänyt tulla toimittajaa. 1980 kesällä minun piti mennä VR:lle töihin mutta opettajani Irmeli Panhelainen kehotti minua harkitsemaan toimittajan uraa. Hänen mielestään olin hyvä ainekirjoittaja.
– Asia ei ollut aiemmin tullut mieleenkään mutta niin vain laitoin hakemuksen Keskisuomalaiseen. Sitten Heikki Marttila soitti ja pyysi Aholaitaan haastatteluun. Hän, toimituspäällikkö Ami Aittoniemi ja uutispäällikkö Mara Sihvonen sitten päättivät, että mies kelpaa. Ensimmäisen kesän olin kotimaalla, sitten kävin armeijan ja sen jälkeen palasin Keskisuomalaiseen vielä pariksi vuodeksi.
1983 Pusa pääsi opiskelemaan valtio-oppia ja yleistä historiaa Jyväskylän yliopistoon, josta hän valmistui yhteiskuntatieteiden maisteriksi.
Urheilun pariin sattumalta
Toinen käänteentekevä vuosi oli 1984.
– Oli Sarajevon talviolympialaiset ja pääsin tuuraamaan kisoihin lähtenyttä toimittajaa Erkki Kinnusta Keskisuomalaiseen. Lähinnä taitoin urheilusivuja olympialaisten ajan. Saman vuoden kesällä sain sitten pestin Uusi-Suomi-lehdestä. Ajattelin kuitenkin, että jotain isompaa sen olla pitää ja hain Helsingin Sanomiin politiikan toimittajaksi. Joku urheilutoimittaja jäi Hesarista noihin aikoihin pois ja paikkaa tarjottiin minulle. Sanottiin, että ole vaikka juhannukseen asti nyt aluksi. Mietin, että viitsinkö ryhtyä kirjoittamaan urheilusta. Mutta sille tielle jäin ja kirjoitin kaikille osastoille Hesarissa.
1995 Pusasta tuli HS:n uutispäällikkö ja 1997 urheilun esimies. Hän oli myös rakentamassa uutta tietokonesysteemiä lehdelle 2002-03 sekä toimi myös pääkirjoitustoimittajana – vain palatakseen aina takaisin urheiluun.
Käänne tuli 2016, kun HS:ssa oli yt-neuvottelut ja urheilun painopistettä alettiin siirtää HS:sta Ilta-Sanomiin. Lopullinen fuusio tapahtui lokakuussa 2024. Pusalle kehitys ei maistunut.
– Sanoin, että olen ollut Helsingin Sanomissa melkein 40 vuotta. Jos en saa kirjoittaa Hesariin niin antakaa vaikka potkut. Sain kirjoittaa lopun ajan Hesariin, mutta viime vuodenvaihteessa jäin sitten pois kokonaan. Joitakin keikkoja olen tehnyt mutta en mitään sen isompaa toimittajana, Pusa kertoo.
Kirjoja Pusa on tehnyt kuusi, kun Voittajat lasketaan mukaan. Immo Kuutsan tarina syntyi 2016 (Docendo), Tapio Lehtisen kanssa yhdessä teos Yksin seitsemällä merellä 2020 (Docendo), Harri Halmeesta kertova Manageri 2022 (Tammi) sekä Lehtisen kanssa vielä teokset Selviytyjä 2023 (Tammi) ja Kippari Lehtinen ja uusi sukupolvi 2024 (Tammi).
Merkittävistä ihmisistä Petäjäveden vuosilta Pusa mainitsee isovanhempiensa ja vanhempiensa lisäksi kaksi.
– Arto Loisa teki jutun meidän bändistä Petäjävesi-lehteen ja lisäksi kirjoitti minusta urheilijana. Petäjävesi-lehti muuten tulee edelleen tilattuna minulle ja olen lehden suuri fani. Petäjäveden lukion opettaja Irmeli Särkkä puolestaan ohjasi minua kiinnostumaan yhteiskunnallisista asioista. Ollaan Facebook-kavereita ja vaihdellaan kuulumisia.
– Käyn edelleen Petäjävedellä, vaikka tuttuja Ylä-Kintaudella on enää vähän. Vanhemmat ja isovanhemmat ovat kuolleet, heidän haudoillaan käyn. Muutamia luokkakokouksia pidettiin mutta sittemmin ne ovat jääneet. On omalla tavallaan sääli, että yhteys Petäjäveteen on muuttunut. Muistelen kuitenkin Petäjävettä pelkästään hyvällä, Ari Pusa sanoo.
Ja mitä kuuluu eläkeläisen elämään?
– Kesällä golfia ja talvisin sitten kirjojen kirjoittamista. Nyt, kun ei enää kirjoita urheilusta, huomaa, että urheilun seuraaminen on jäänyt vähälle.
Seppo Pänkäläinen
18.09.2025 | Korpilahti, Tilaajille
Ylä-Muuratjärven kylätalolla perehdyttiin viime viikolla niityn perustamiseen, oppia olivat jakamassa luonnontuoteasiantuntija Anni Rintoo ja puutarha-asiantuntija Riitta Peräinen Keski-Suomen maa- ja kotitalousnaisista.
– Olemme tehneet muutenkin yhteistyötä maa- ja kotitalousnaisten kanssa, ja he tarjosivat meille tällaista mahdollisuutta. Tokihan me tartuimme tilaisuuteen, Ylä-Muuratjärviseuran puheenjohtaja Helena Mieskolainen toteaa.
– Meillä oli tässä kylätalon pihassa sopiva kulma joutomaata, josta poistimme aiemmin lupiineja, ja ajattelimme, että nyt laitamme sen nätimmäksi. Suunnittelimme jo, että mahdollisesti voisimme perustaa niityn myös kylätalon toiselle puolelle tien varteen, niin että ohikulkijatkin näkisivät sen.
Niityn perustaminen aloitettiin traktorityöllä; Timo Ruppa poisti alueelta traktorin etukauhalla kasvillisuutta, tasoitti aluetta ja toi siihen hiekkaa. Sitten parinkymmenen neliön kokoinen alue haravoitiin, siihen kylvettiin niittykasvien siemeniä ja alue aidattiin, jotta sinne ei mennä vahingossa kävelemään, vaan niitty saa rauhassa kehittyä.
– Nyt kylvetyt kasvit eivät kuki vielä ensi kesänä, vaan vasta toisena tai kolmantena kesänä, Anni Rintoo kertoo.
– Ensi vuonna täytyy katsoa, miten niitty on lähtenyt kasvamaan. Jos kylvetylle alueelle on jäänyt kohtia, joissa niittykasveja ei ole lähtenyt kasvamaan, voidaan sinne kylvää lisää niittykasvien siemeniä. Jos alueelle tulee esimerkiksi lupiineja, ne poistetaan ja jos ensi keväänä on kovin kuivaa, voi niittyä kastella, jotta se lähtee hyvin kasvuun. Myöhemmin kastelua ei tarvita.
Tärkeää niityn hoidossa on loppukesästä tehtävä niitto.
– Niiton avulla niitty pysyy avoimena, eikä sinne tule esimerkiksi lehtipuita. Niittotähteet pitää korjata pois parin päivän päästä niitosta, muuten ne rehevöittävät niittyä liikaa. Jos alue on kovin rehevä, sitä voi niittää myös jo aiemmin kesällä, Anni Rintoo opastaa.
– Niityn voi perustaa myös alueelle, jossa kasvaa luonnostaan niittykasveja, silloin sinne ei tarvitse erikseen kylvää siemeniä. Kun aluetta niitetään ja kerätään niittotähteet pois, saadaan rehevyyttä pois ja perinteiset niittykasvit alkavat viihtyä paremmin.
Niityllä viihtyviä lajeja ovat esimerkiksi harakankello, kissankello, päivänkakkara, puna-ailakki, hiirenvirna ja niittynätkelmä. Kasvualustan rehevyydestä kertovia lajeja, joita niitylle ei toivota, ovat muun muassa nokkonen, maitohorsma, koiranputki, vuohenputki ja pujo.
– Niittyä ei lannoiteta. Suositeltavin hoitotoimenpide olisi laidunnus, jos siihen olisi mahdollisuus, mutta jos niitylle ei ole laiduntajia, sitä hoidetaan niittämällä ja keräämällä niittotähteet pois, Anni Rintoo sanoo.
Niittykasvien siemeniä voi kerätä itse, Anni Rintoon mukaan juuri nyt on hyvä aika kerätä siemeniä. Valmiita siemensekoituksia myös myydään.
– Siemenet voi kylvää keväällä tai syksyllä, kaksi- ja monivuotisille niittykasveille paras kylvöajankohta on syksy, Rintoo sanoo.
Niityt lisäävät luonnon monimuotoisuutta, niillä on runsas kasvilajisto ja sen myötä myös runsaasti hyönteisiä ja niiden saalistajia. Pölyttäjätkin pitävät niityistä, sillä niityillä kasvaa paljon pölyttäjien ravintokasveja.
– Niityn voi perustaa omalle pihalle, tai luonnon monimuotoisuutta voi lisätä vaikkapa jättämällä hieman nurmikkoa leikkaamatta, Anni Rintoo sanoo.
– Niityn perustamista voi kokeilla myös pienellä alalla tai esimerkiksi lavakauluksessa. Mullan sekaan kannattaa sekoittaa hiekkaa ennen kuin kylvää sinne siemenet. Pienikin niittykasvien lisääminen on hyväksi pölyttäjille, ja jos pienestä alasta saa hyviä kokemuksia, voi myöhemmin perustaa isomman niityn.
Ylä-Muuratjärvellä niityn perustamista oli opiskelemassa reilut kymmenen henkeä. Koulutusilta liittyi Luonnon monimuotoisuudella satoa -hankkeeseen.
Tiina Lamminaho
18.09.2025 | Alueelta, Petäjävesi, Tilaajille
Kirjailija Markku Ropposen vierailu Petäjäveden kirjastossa houkutteli paikalle etenkin Kuhala-kirjasarjan faneja. Kysymyksistä ja kommenteista päätellen monet paikallaolijoista muistivat tarkasti Kuhala-kirjojen tapahtumia, jopa paremmin kuin kirjailija Ropponen.
– En itse lue kirjojani sen jälkeen, kun ne on julkaistu. Siinä on se huono puoli, että aina en muista tarkasti, mitä olen esimerkiksi Kuhalasta sanonut ja vaarana on, että kirjoihin tulee ristiriitaisuuksia. Tosin en kyllä ole saanut sellaisesta juuri palautetta, Ropponen kertoi.
Ropposen kirjailijanura alkoi jo paljon ennen Kuhala-kirjoja. Vuonna 1990 julkaistiin Pronssijuhlat-romaani, sitä ennen Ropponen oli kirjoittanut runoja. Ensimmäinen Kuhala-kirja ilmestyi vuonna 2002.
– Pronssijuhlat on myös dekkari. Osallistuin dekkarinkirjoituskilpailuun, jossa en kummemmin pärjännyt, mutta käsikirjoitustani luonnehdittiin kehityskelpoiseksi, Ropponen kertoi. Vuoden odottelun jälkeen Tammi lupasi julkaista kirjan, siinä vaiheessa Ropposella oli jo seuraava käsikirjoitus valmiina. Pronssijuhlat-romaanista tehtiin myös kolmiosainen kuunnelma, seuraava kirja ”Kuolemanuni” sai Vuoden johtolanka -palkinnon.
– Siitä oli kannustavaa jatkaa uraa, Ropponen totesi.
Ropponen on kirjoittanut nelisenkymmentä kirjaa, joista pääosa on dekkareita.
Hieman omaa elämääkin mukana
– Kuhala-hahmo syntyi, kun jossain kustantajan juhlissa joku tuli sanomaan minulle, että miksi et kirjoita teoksia saman henkilön ympärille. Ensin ajattelin, että en varmasti ala kirjoittaa siten, Ropponen kertoi.
– Kuhala syntyi ilman isompaa miettimistä. Edellisissä dekkareissa oli jo muotoutunut tietynlainen tyyppi, enkä minä nimeäkään kauheasti miettinyt. Hahmosta olen yrittänyt tehdä positiivisen ja hyväksyttävän, mukana on jotain minun omasta elämästänikin ammennettua, esimerkiksi musiikkipuoli.
Ropposen omaan elämään kuuluu myös koira, kuten Kuhalankin elämään. Myös koiran ja miehen yhteiseloa kirjoihin on otettu oikeasta elämästä.
– Kyllä sekin, kun Kuhala ottaa koiralta virtsanäytettä saunakauhalla, on ihan oikeasta elämästä, Ropponen paljasti.
– Sen sijaan paikkoja ja maisemia en kuvaa valokuvantarkasti. Esimerkiksi yhdessä kirjassa esiintynyttä eläinhoitolaa Petäjävedellä ei ole, enkä ole sijoittanut sitä tietoisesti mihinkään tiettyyn taloon. Kerran minulla meni Jyväskylässä olevat järvetkin väärin päin. Kintaus ja Petäjäveden seudut ovat tulleet kirjoihin ehkä siitä, että vietin lapsuudessani paljon aikaa vanhempieni mökillä Ala-Kintausjärven rannalla. Jyväskylässä olen asunut Puistotorilla, Kuokkalassa ja Palokassa, ja kyllä kirjan tapahtumia tulee siirrettyä sellaisiin paikkoihin, jotka ovat itselle tuttuja.
Koirat liittyvät myös Ropposen Koirapuisto-romaaniin.
– Sitä pidän itse pääteoksenani. Siihen satsasin paljon ja ammensin koirista kaiken, Ropponen totesi.
Ei valmista suunnitelmaa
Ropponen kertoo kirjoittavansa säännöllisesti aamupäivisin.
– Kirjoittamisessa on hyviä päiviä ja huonoja päiviä, inspiraatiota ei voi odottaa, Ropponen sanoo ja kertoo kirjoittavansa käsikirjoituksen valmiiksi noin kolmessa kuukaudessa. Nyt kun mukaan on tullut myös rinnakkaissarja nuoresta Kuhalasta, kirjoja tulee kaksi vuodessa.
– Kun aloitan kirjan, minulla ei ole mitään valmista suunnitelmaa. Tietenkin minulla on Kuhala ja muita tuttuja tyyppejä, joten en ihan tyhjän päältä lähde, mutta aloittaessa en esimerkiksi tiedä, millainen rikos kirjassa tapahtuu ja kuka on murhaaja, Ropponen kertoi.
– Kirjaan otan ehkä vaikutteita jostain lehdestä lukemastani surkuhupaisasta uutisesta, mutta en minä niitä mitenkään etsimällä etsi. Sen sijaan luen paljon muiden kirjailijoiden kirjoja. Yritän tarinan ja kielen avulla luoda tunnelman, joka kiinnostaisi minua itseänikin lukijana. Ketään luottolukijaa, joka lukisi tekstiäni käsikirjoitusvaiheessa, minulla ei ole, kustannustoimittaja on ensimmäinen, joka saa tuotoksiani lukea.
Ropposen kirjat on kuunneltavissa myös äänikirjoina.
– Nykyään nimenomaan äänikirjat tuovat leivän. On minulle tullut vihjailuja, että voisi olla hyvä lyhentää lauseita tai yksinkertaistaa sanomista, mutta siihen minä en taivu. Sinänsä äänikirjat ovat hyvä asia; ihmisillä on tarve tutustua tarinoihin ja onko sillä sitten väliä, lukeeko vai kuunteleeko tarinan, Ropponen sanoo.
Viitisentoista vuotta sitten Kuhala oli vähällä päästä televisioonkin.
– Yhdestä Kuhala-kirjasta tehtiin kohtauksia ja niitä näyteltiin, mutta asia ei edennyt. Televisiotuotanto olisi maksanut paljon, eikä löytynyt tahoa, joka olisi vienyt juttua eteenpäin, Ropponen kertoo.
Kirjailijavierailuja toivottu
Markku Ropposen kirjailijavierailu kuului Lukukeskuksen järjestämään ”Suomen suurimpaan kirjailijakiertueeseen” 100 kirjastoa, tuhansia kohtaamisia. Hanketta on tukenut opetus- ja kulttuuriministeriö.
– Meiltä pyydettiin muutama ehdokas, joista meille sitten valittiin vierailijaksi Markku Ropponen. Ropponen oli meille hyvä vieras sekä paikallisuutensa, että myös sen takia, että Ropposen kirjoja luetaan Petäjävedellä paljon, kirjastonjohtaja Heli Laitinen toteaa.
– Hankkeen kautta kirjailijavieraita kustannettiin nimenomaan sellaisille kirjastoille, joissa ei ole ollut pitkään aikaan kirjailijavierailuita. Siihen kategoriaan me sovimme hyvin, meillä ei ole ollut kirjailijavierasta ainakaan naismuistiin, vaikka meiltä on niitä toivottu, Laitinen sanoo.
Tiina Lamminaho
15.09.2025 | Alueelta, Kiinnitetty, Tilaajille
Aivan ensimmäiset seurakunnan päiväkerhot Suomessa aloittivat vuonna 1945 Turussa ja Tampereella.
– Toiminta alkoi tarpeesta; kun äidit menivät töihin, lapsille tarvittiin hoitopaikka. Seurakunta tarjosi tilat kerhoille, aluksi niitä pitivät toiset kotiäidit, varhaiskasvatuksen asiantuntija Raija Ojell Kirkkohallituksesta kertoo.
– Jo ennen ensimmäisiä päiväkerhoja seurakunnilla oli ollut pyhäkoulua sunnuntaisin, uutta oli, että päiväkerhot toimivat arkisin, Ojell sanoo.
Ensimmäisissä päiväkerhoissa leikittiin, laulettiin ja ulkoiltiin. 1950-luvulla toiminta laajeni ensin muihin kaupunkeihin ja 1960-luvulla maaseudullekin. Kerho-ohjaajia alettiin myös kouluttaa.
– Pienimuotoista koulutusta oli jo 1950-luvulla, ensin koulutus oli kurssimuotoista leikinohjaajakoulutusta. Koulutuskin laajeni, kun toiminta laajeni, Raija Ojell kertoo.
– Nykyään seurakuntien kerhojen ohjaajilla on toisen asteen ammatillinen kasvatus- ja ohjausalan perustutkinto, sama, mikä päiväkotien lastenhoitajilla. Seurakunnan kerhojen ohjaajien koulutukseen kuuluu lisäksi tietyt seurakunnalliset opinnot.
Valtakunnallisia periaatteita ja ohjeistuksia kerhotoiminnasta seurakunnille alettiin antaa 1970-luvulla. Valtakunnallisesti suurimmillaan seurakuntien kerhotoiminta on ollut 1980-luvulla, silloin toiminnan piirissä oli yli 100 000 lasta.
– Edelleen kirkon varhaiskasvatus on tärkeä osa monen perheen arkea, vaikka yhteiskunnalliset muutokset ovat vaikuttaneet toimintaan. Seurakunnan kerhoja on suunnattu entistä nuoremmille, monessa seurakunnassa päiväkerhoihin otetaan jo kaksivuotiaita. Seurakunnilla on myös paljon vauvaperhetoimintaa ja toimintaa odottaville äideille. Perheiden tarpeet vaihtelevat alueellisesti paljon. Kerhojen lisäksi erilaiset tapahtumat, retket ja leirit ovat suosittuja nykyään, Raija Ojell kertoo.
Tiina Lamminaho
15.09.2025 | Petäjävesi, Tilaajille
– Nämä kosteikkohankkeet ovat sellaisia, että näissä voittavat kaikki, Ville Pätynen Petäjäveden Erämiehistä toteaa. Ennen kaikkea kosteikoilla lisätään vesilinnuille sopivia pesimäolosuhteita, mutta kosteikoista hyötyvät muutkin lajit. Luonnon monimuotoisuuden lisäämisen lisäksi kosteikot vähentävät ravinnehuuhtoutumia vesistöihin.
– Ja kosteikot tehdään alueille, jotka ovat huonosti metsätalouteen soveltuvia, eli metsänomistaja ei häviä mitään, Pätynen toteaa.
Petäjäveden Erämiesten ja Kuivasmäen metsästysseuran yhdessä toteuttama Hyttisuon kosteikko alkaa olla viimeistelytöitä vaille valmis.
– Kaivutyöt on tehty, nyt kaivupenkkoihin olisi vielä tarkoitus kylvää heinänsiementä. Lisää vettä alueelle tulee syyssateista ja keväällä tulvavesistä; keväällä kosteikko on valmiina vastaanottamaan muuttolinnut, Pätynen sanoo.
Lauri Ijäs Petäjäveden Luonto ry:stä kertoo, että matalavetinen kosteikko on mieleinen paikka vesilintujen ja kahlaajien lisäksi muun muassa sudenkorennoille ja vaikkapa viitasammakoille.
– Kosteikolle toivotaan etenkin sinisorsia, taveja, telkkiä sekä uhanalaisiksi luokiteltuja tukkasotkia ja haapanoita. Hyvin uhanalainen punasotka on vuosikymmeniä sitten pesinyt Petäjävedellä, joten sellainenkin voisi Hyttisuon kosteikkoon tulla, samoin mustakurkku-uikku. Kosteikko voi kiinnostaa myös kahlaajia, esimerkiksi vikloja. Muuttavat kahlaajat, kuten suosirrit saattavat ainakin viivähtää siellä, pikkutylli voisi pesiäkin, Lauri Ijäs kertoo.
– Me lähdimme tähän mukaan nimenomaan siksi, että tämä parantaa vesilintujen elinympäristöjä. Toimia tarvitaan, koska vesilintujen kannat ovat viime vuosina taantuneet, Kuivasmäen metsästysseuran puheenjohtaja Ossi Kokkila toteaa ja kertoo, että metsästysseurat ovat yhdessä päättäneet, ettei Hyttisuolla metsästetä, vaan alue rauhoitetaan samalla tavalla kuin aiemmin tehty Palosuon kosteikko.
– Vesilinnuille sopivat elinympäristöt ovat vähentyneet todella paljon viime vuosina ja se on vaikuttanut suoraan lintukantoihin. Vesilintukantoja yritetään elvyttää muun muassa maa- ja metsätalousministeriön SOTKA-hankkeella, josta maksettiin tämänkin hankkeen suunnitelman teko ja patolaitteet, Ville Pätynen kertoo.
Hankkeen suunnitelman teki riistakeskus.
– Hyttisuo on entinen turvetuotantoalue, turvetta täältä ei ole nostettu ainakaan kymmeneen vuoteen. Aikoinaan, kun alue otettiin turvetuotantokäyttöön, suolle tuleva puro johdettiin virtaamaan suon ympäri, nyt Akkalammesta tuleva puro palautettiin omalle reitilleen tuomaan kosteikkoon vettä. Kosteikon teko aloitettiin raivaamalla alueen puusto. Patolaitteisto laitettiin paikoilleen kaivinkonetyönä, paikalla on säätöpato, jolla voidaan säätää veden korkeutta. Myös laskuojiin tehtiin patoja, jotta vesi saadaan pysymään kosteikolla. Maasta, joka kaivettiin ylös, tehtiin pesimäsaarekkeita vesilinnuille, Pätynen selvittää.
– Tämä oli hyvä paikka tehdä kosteikko, täällä oli jo valmiiksi joitakin korkeampia kohtia. Kun tehtiin luonnon mukaan vähimmällä työllä, saatiin tehtyä kustannustehokkaasti. Toimiakseen kosteikko vaatii sen, että vettä tulee ja vesi vaihtuu. Nykyisin kuivat jaksot ovat yleistyneet Suomessakin niin, että pelkona on, ettei kosteikolle tule tarpeeksi vettä, mutta Hyttisuolla näyttää nyt hyvältä.
Monenlaisia hyötyjä
Hyttisuon kosteikko on noin neljän hehtaarin kokoinen, maan omistaa Veikko Sipilä.
– Kosteikon teko tähän oli aika luonteva ratkaisu. Turpeennosto tuosta on lopetettu ajat sitten, ja kohta on sen verran kostea, ettei siinä kasva metsä, kun siellä vesi seisoo, joten ei sille ole muuta käyttöä, Sipilä sanoo.
– Kosteikkona siitä on paljon hyötyä, niin luonnolle kuin ihmisillekin, se on hyväksi sekä luonnon monimuotoisuudelle että vesistöille. Kosteikon tekoa ehdotti Petäjäveden Erämiesten Keijo Ekman, ja minua ajatus kiinnosti heti, Sipilä sanoo.
Kosteikon tekoon on saatu tukea Metsä Groupin luontohankkeiden rahoitusohjelmasta sekä Suomen Metsäsäätiöltä, omarahoitusosuutta on katettu metsästysseurojen väen talkootyöllä.
– Metsäala tarvitsee nyt yhteistä tulevaisuustyötä enemmän kuin koskaan. Paikallislähtöinen Hyttisuon kosteikkohanke on erinomainen esimerkki siitä, miten yhdessä luodaan uutta ja vaikuttavaa toimintaa monimuotoisuuden ja ilmaston hyödyksi, Metsäsäätiön toimitusjohtaja Martta Fredrikson toteaa ja sanoo, että tämänkin hankkeen rahoituksen mahdollistavat suomalaiset metsänomistajat ja puuta jalostava teollisuus yhdessä, sillä Metsäsäätiö toimii pääosin lahjoitusvaroin, puukauppojen yhteydessä lahjoitettujen metsäsäätiömaksujen voimin. Metsäsäätiö rahoittaa metsäluontohankkeiden lisäksi myös koululaisten metsäkasvatusta, metsäalan tutkimusta sekä päättäjäviestintää.
Hyttisuon kosteikkohankkeesta järjestetään vielä syksymmällä yleisötilaisuus, jossa hanketta esitellään.
Tiina Lamminaho
