Niinimäen tilalla tehtiin sukupolvenvaihdos reilu vuosi sitten. Vanha isäntäpari Harri ja Pirjo Palonen siirtyivät sivuun, ja vastuun tilasta ottivat veljekset Ville ja Jesse Palonen.
Asiat ovat loksahdelleet mukavasti pikkuhiljaa paikoilleen. Naapuritila Ylä-Niinimäen isännän kuoltua ilman perillisiä, tila joutui valtiolle ja tuli myyntiin yli 10 vuotta sitten. Tuolloin vielä melko nuori Jesse Palonen innostui ajatuksesta ostaa talo, ja ajatus yhteisestä tilanpidosta isoveli Villen kanssa alkoi hiljalleen kehittyä.
Maat lohkottiin valmiiksi niin, että sekä Ala- että Ylä-Niinimäen talot ovat omilla tonteillaan ja laidun- ja metsämaat omanaan. Villen perhe asuu Ala-Niinimäessä ja Jessen Ylä-Niinimäessä.
Jo alle kolmikymppisenä Jesse Palonen perusti oman Niinimäen Puu -nimisen yrityksen, joka valmistaa polttopuuklapeja. Päivätyö hänellä on Suolahden Metsä Woodilla. Ville Palonen taas työskentelee sähköasentajana kartonkitehtaalla.
Kumpikaan nuorista isännistä ei siis ole päätoiminen viljelijä, vaikka ovatkin käyneet maatalousalan koulutuksen ja luomukoulutukset ja kouluttavat itseään jatkuvasti. Tämä tarkoittaa, että työpäivälle kertyy mittaa, vaikka emolehmätilalla moni asia onkin koneellistettu.
– Liian kova homma olisi ollut yksinään tähän lähteä, mutta yhdessä homma toimii, Ville Palonen sanoo.
Ehdoton edellytys on, että ainakin isoimmista asioista vallitsee yhteisymmärrys, eikä turhanpäiväiseen kinasteluun tarvitse tuhlata aikaa ja voimavaroja. Työnjako muotoutuu tarpeen mukaan.
– Tilalla hoidetaan eläimet ja peltohommat yhdessä. Minä yritän tehdä oman osaamisalueen, eli sähköalan ja korjaushommat. Pirjo tykkää käydä paalaamassa ja Harri kaataa heinää, Ville kertoo.
– Me myös tsempataan toisiamme koko ajan, nuoret isännät kertovat.
Kiitosta sitoutumisesta annetaan myös vaimoille, Susanna Paloselle ja Annukka Liimataiselle.
Ville ja Jesse Palonen ovat tilan viides sukupolvi samaa sukua. Ensimmäiset Paloset, Matti ja Ida, ostivat tilan aivan 1900-luvun alussa.
– Heillä oli toisena vaihtoehtona ostaa tila Honkolasta, mutta päätyivät tähän, koska tämä ei ollut niin hallanarka. Sitä ennen tässä olivat asuneet muut suvut, mutta ilmeisesti nälkävuodet olivat verottaneet väkeä, Harri kertoo. Matin ja Idan jälkeen seurasi Otto ja Vieno Palosen aika, ja sitten toimeen tarttuivat Harrin vanhemmat Seppo ja Aulikki Palonen.
Ville ja Jesse Palonen saivat haltuunsa hyvin hoidetun tilan. Kun Harri ja Pirjo Palonen aikoinaan vuonna 1995 aloittivat tilanpidon, he pistivät ensi töikseen päärakennuksen kuntoon ja rakensivat lisää karjasuojia ja varastoja. Iso pihatto rakennettiin vuonna 2000.
– Silloin alussa emolehmiä oli 16 ja lisäksi sonneja kasvamassa. Karjan lukumäärä kasvoi, ja jossain vaiheessa eläimiä tuli Sukevan vankilastakin. Enimmillään oli 120 emolehmää ja koko pääluku noin 260, mikä oli ihan liian suuri laidunmäärään nähden. Rotu oli silloin pääasiassa charolais, Harri Palonen kertoo.
Iso emolehmäkarja ei ollut ihan helppo hallittava. – Mitä paremmat kasvut, sitä pitelemättömimmiksi elukat kävivät. Jossain vaiheessa laitumelle ei kukaan muu kuin minä uskaltanut edes mennä. Kyllästyin tähän, ja sen jälkeen keskityttiin kasvattamaan lihamullikoita. Oli tarkoitus siirtyä luomuun, mutta ei löytynyt luomuvasikoita. Pojilla oli heti selvät suunnitelmat, kun he aloittivat, että palataan emolehmiin.
– Tämä aberdeen-angus on helppo ja mukava rotu. Nyt ollaan luomussa pelloista ja eläimistä. Eläimet syövät vaan luomunurmirehua ja joka eläimellä on nimet. Ne pääsevät myös ympäri vuoden vapaasti laitumelle, Ville Palonen kertoo.
– Tavoitteena on, että ensi keväänä emolehmiä on 60, Jesse Palonen lisää. Koko karjan koko on nyt noin 120. Aberdeen-anguksien lisäksi on simmentalia, blondea ja charolaisia sekä näiden sekoituksia.
Emolehmä elää hyvän ja pitkän, jopa lähes 20-vuotisen lehmänelämän vapaasti ja ympärivuotisesti laiduntaen. Laidunkauden ulkopuolella karja syö nurmirehua. Pihatto tarjoaa suojaa talviaikaan. Myös poikimaan tullaan poikimakarsinaan, jossa vasikka viettää emän kanssa muutaman päivän. Sonnivasikat lähtevät välityksen kautta toisille tiloille kasvamaan, ja lehmävasikoista kasvaa uusia emolehmiä.
– Pihatossa käytetään kuivikkeena turvetta, joka silputaan heinän kanssa ja puhalletaan apevaunulla pihattoon. Olemme myös asentaneet lukkoparsia, jotka helpottavat isojen eläinten käsittelyä. Esimerkiksi irronnut korvamerkki on siten helpompi asentaa, Jesse kertoo.
Harri ja Pirjo Palonen eivät jääneet tilalle syytinkiläisiksi, mutta ovat apuna tarvittaessa. Ville ja Jesse laativat viljelysuunnitelman, Harri hoitaa peltolohko- maatalouskirjanpidon. Maatalouden ohjelmakauden vaihdos pistää aina kuviot uusiksi.
– Jos isä ei kirjanpitoa tekisi, niin teettäisimme sen ulkopuolisella, Jesse sanoo.
Varsinkin vanhaisäntä tarjoaa myös neuvoja kysyttäessä.
– Kaikkea sitä rahaa, mikä tulee maataloudesta, ei kannata heti työntää takaisin maatalouteen, vaan käyttää elämiseen, kuten palkansaajatkin tekevät. Investoida toki pitää, mutta vain noin 10-15 prosentilla tuloista. Ei ole oikein, että piha on koneita täynnä ja tuvassa roikkuu 30 vuotta vanhat verhot, Harri Palonen sanoo, ja Pirjo toteaa, että Harri on myös elänyt oppiensa mukaan ja verhoja on uusittu.
Taustalla on tärkeä ajatus, ettei viljelijän omaa jaksamista ja hyvinvointia kannata väheksyä.
Uuraisten maatalous – vahvaa kotieläintuotantoa ja monipuolista viljelyä
Niinimäen tilavierailulla Elsi Kataisen seurana oli monia uuraislaisia viljelijöitä ja moni heistä kehaisi, että Uuraisilla on erityisen pätevä ja mukava maaseutuasiamies, jolta saa aina tarvittaessa apua. Maaseutuasiamies on tässä tapauksessa nainen, Päivi Laasanen ja hän toimii Laukaan yhteistoimintaaluella ja vastaa Uuraisten lisäksi myös osasta Laukaan ja Joutsan tiloja.
Avuliaasti Laasanen myös kokosi faktatietoa uuraislaisesta maataloudesta.
Uuraisilla toimii yhteensä 66 maatilaa, joista merkittävä osa keskittyy nautakarjatalouteen. Uuraisten kahdeksan lypsykarjatilaa ja 12 nautatilaa muodostavat vahvan kotieläintuotannon keskittymän verrattuna naapurikuntiin. Tämä painottaa viljelyn nurmivaltaisuutta, joka tukee karjatalouden tarpeita.
Loput 46 tilaa ovat erilaisia kasvinviljelytiloja ja tiloja joilla on hevosia tai lampaita, sekä yksi alpakkatila. Puutarhatiloja on yksi ja kasvihuonetiloja yksi. Maatilamatkailutiloja on yksi, jolla on myös hevosia ja lampaita.
Kuten muuallakin Keski-Suomessa, metsätalous on tärkeä osa maatilojen toimintaa. Peltopinta-alat ovat suhteellisen pieniä, ja maastonmuodot voivat paikoin vaikeuttaa viljelyä. Tästä huolimatta tilat ovat onnistuneet hyödyntämään maata tehokkaasti ja kestävästi.
Uuraisilla panostetaan myös luomutuotantoon: kahdeksan tilaa toimii luomuna, ja 25 prosentia viljellystä peltopinta-alasta on luomussa, luku on valtakunnallisestikin merkittävä.
Tilat ovat siirtyneet sujuvasti sähköiseen asiointiin, ja digitalisaatio on edennyt hyvin. EU:n alueella käytössä oleva satelliittiseuranta ei ole aiheuttanut merkittäviä ongelmia tai taloudellisia menetyksiä, sillä viljelytoimet ovat pääosin laadukkaita.
Vaikka sähköinen tukihakemus on helppo tehdä, EU:n nykyinen ohjelmakausi on osoittautunut haastavimmaksi koskaan tukiehtojen osalta. Monimutkainen lainsäädäntö ja tukiehtojen hallinta ovat merkittävä rasite viljelijöille, jotka joutuvat käyttämään paljon aikaa ja resursseja hallinnollisiin tehtäviin.
Nuorten viljelijöiden määrän väheneminen ja investointien haasteet ovat koko Suomen maatalouden huolenaiheita. Uuraisilla tilanne näyttää kuitenkin valoisammalta: useita uusia navettarakennuksia on rakennettu viime vuosina, mikä kertoo uskosta kotieläintuotannon jatkumiseen.
– Tulevaisuudessa maataloustukien kohdistaminen elintarvikkeita tuottaville tiloille on entistä tärkeämpää, jotta maatalous pysyy kannattavana ja elinvoimaisena, Päivi Laasanen toteaa.
Hanna Lahtinen
