Auringon matka kulkee Aittovuoren kuusikon yli keväisin aina pidemmälle Koulukeskuksen suuntaan. Syksyisin kaari lyhenee päivä päivältä. Jo vuosikymmeniä Kerttu Vihavainen on sitä kotinsa ikkunasta katsellut. Näön hämärtyessä hän edelleen iloitsee voidessaan seurata, mihin kohtaan aurinko milloinkin laskee. Lintujen liikkeen hän näkee, punatulkun tunnistaakin. Se on iso ilo.
Vaikka näkö himmenee ja lähimuistikin huolettaa, monet menneiden vuosikymmenten tapahtumat ja tunnelmat ovat kirkkaina muistissa.
Sisarensa kolmea poikaa hän aikanaan tuli Uuraisille hoitamaan. Eikä hän sitten koskaan Uuraisilta lähtenyt. Moneen seikkailuun ja kujeeseen pojat tätinsä haastoivatkin. Esikoisen kertoman mukaan nykyisen koulukeskuksen vanhinta osaa rakennettaessa pojat vaativat tätiään kiipeämään tikkaita katolle Lannevettä katsomaan. Jotta järven olisi nähnyt, olisi pitänyt nousta savupiipun päälle. Sinne ei sentään kiivetty. Toiset olivat säännöt ja suojaukset rakennustyömailla noina aikoina. Kertun kärsivällisyys ja huumori riittivät monenlaiseen.
Vierto Vanhan Kuntalan lähistöllä on yksi rakas paikka Uuraisilla. Sinne Kerttu pyörän tarakalla toi herukkapensaita Koskisilta kirkkolaakson takaa 1950-luvulla. Yhteisöllisyys ja naapuriapu olivat arvossaan. Noiden pensaiden marjoja kävimme elokuun puolivälissä poimimassa. Portailla istuen pidimme lepotaukoa ja juttelimme. Kerttu muisti, kuinka hän oli juuri täyttänyt 20 vuotta, kun oli käymässä sisarensa perheessä Uuraisilla. Lankonsa vanhempien luo he menivät Minkkilän torppaan Koskelaan katsomaan auringonpimennystä. Ilmiö oli hämmentävä, kun luonto hiljeni. Kesken muistelun iski epävarmuus muistin pitävyydestä. Kerttu mietti, että pitää jotakuta pyytää katsomaan tietokoneelta varmistus asiaan. Kaivoin puhelimen taskusta. Tekoäly kertoi heti, että kyllä vain, täydellinen auringonpimennys on ollut 10.7.1945 iltapäivällä ja sitä on voinut Uuraisilla seurata. Pimennyksen linja kulki Kokkolasta Kerimäelle.
Lapset ovat olleet Kertun suuri rakkaus perhepäivähoitajana ja seurakunnan parissa. Pyhäkoulussa ja leirillä sadat lapset ovat saaneet osansa Kertun huomiosta ja välittämisestä. Itsekin muistan jo 1970- ja 80-luvuilta hänet hymyilevänä ohjaajana. Hiljalleen hän siirsi viestikapulan nuoremmille aikansa rinnalla vielä tukien. Runonkin hän on tästä sukupolvenvaihdoksesta kirjoittanut kirjaan, jonka neljä uuraislaista runoilevaa naista teki. (Polun varrelta, omakustanne 1997)
Seurakunta on ollut rakas ja tärkeä yhteisö koko aikuisiän. Lasten ohella erityinen rakkaus on kohdistunut lähetystyöhön ja ilosanoman, evankeliumin kertomiseen. Itse hän ei niinkään ole ollut eturivissä tai äänessä, enemmänkin tukijoukoissa ja taustalla tukena rukoillen ja palvellen. Polkupyörällä, kuorma-auton lavalla ja tuttavien kyydissä on taitettu matkaa teltta- ja kyläkokouksiin eri puolille Uuraista. Edelleen hän usein osallistuu sunnuntaisin Uuraisten Helluntaiseurakunnan tilaisuuksiin. Nyt matka rollaattorin kanssa on jo liian pitkä ja vaivalloinen, mutta ystävät palvelevat tarjoamalla autokyydin.
Elokuun alussa seurakunta sai nauttia Kertun tarjoamat täytekakkukahvit ja karjalaista pullarinkeliä. Hiitolasta kahteen kertaan evakkona lähteneen Kertun ohjeet pullan letityksestä olivat yksityiskohtaiset. Hyvin näytti kranssin siivut jumalanpalveluksen jälkeen seurakuntaväelle maistuvan, vaikka eivät tienneetkään tilaisuuteen tullessaan pääsevänsä 100-vuotiskahveille. Jo aiemmin heinäkuussa, oikeana syntymäpäivänä, Kertun sisarusten lapset perheineen kokoontuivat juhlistamaan lempeää ja kiitollista tätiä. Nuorempi sukupolvi hoiti järjestelyt keitosta makeisiin herkkuihin. Muistoja ja kiitoksia jaettiin tädistä ja tädille. Samaisella koulukeskuksella, jonka katolle Kerttu kiipesi, työskentelee nykyään hänen sisarenpojan tytär. Hän ilahdutti viulunsoitollaan työkavereidensa kanssa juhlaväkeä Konsta Jylhän sävellyksillä. Sisarentytär luki edellä mainitun runon Sukupolvenvaihdos juhlavieraille.
1930-luvun lopulla Kerttu oli teini-iän kynnyksellä. Hän muistaa kirkkaasti uutiset, tapahtumat ja yleisen ilmapiirin. Hän muistaa sanomalehden pilapiirroksen, jossa mies lentää takinliepeet lepattaen salkku kädessään. Kuvatekstissä luki: ”Diplomaatit lentelevät maasta maahan sopimuksia salkuissaan.”
Nyt liki 90 vuotta myöhemmin vallitsevassa maailmantilanteessa on paljon samaa. Muistot ja niiden nostama kehotus on hyvin tähänkin aikaan sopiva: Jumala ei hylkää, siihen luota vaan. Talvisodan ihme tapahtui, kun kansa rukoili. Siihen voi nytkin tarttua ja toivonsa asettaa. Kertun varmin turva on Jumalassa.
Sankarilla oli kolme toivetta juhlaansa, ja ne kaikki olivat lauluja.
Niin virsikirjasta kuin hengellisestä laulukirjastakin löytyvä Kiitos sulle Jumalani kertoo siitä asenteesta, jolla Kerttu elämään haluaa suhtautua. Suomalaisen messun laululistasta rinnalle pääsivät korkean iän tunnelmaa kuvaava Viimeiset veneet ja nytkin ajankohtainen Laulu Suomelle. Painavimmin juuri tällä hetkellä Kerttu haluaa itselleen, läheisilleen ja kaikille suomalaisille sanoa tämän laulun sanoin:
Miksi Suomi olet levoton?
Vielä turva Jumalassa on.
Vaikka sammuis tähdet,
älä pelkää,
Jumala ei hylkää,
siihen luota vaan.
Vesi virtaa alla routamaan.
Nouse salkoon
lippu valkoinen!
Piirrä pilviin risti sininen!
Se on kallein
aarre isänmaamme,
merkki Kuninkaamme,
liitto ikuinen.
Nouse salkoon,
toivo sydänten!
Nouse salkoon,
risti Jeesuksen!
Päivi Paananen
