Vähän yli viikko sitten sain todistaa hetkeä, jolloin lähes 200 oppilasta, opettajaa ja ohjaajaa lähti yhdessä Kirkonkylä-hölkälle koulun ympäristöön Petäjävedellä.
Tempauksella oli oma merkityksensä jo siinä, että osallistujat kulkivat vajaan puolen tunnin aikana yhteensä 333 kilometriä. Vielä tärkeämpää oli kuitenkin se, että mukana olivat kaikki – jokainen oppilas, opettaja ja ohjaaja. Kaikilla oli mahdollisuus osallistua yhteiseen liikuntahetkeen ja olla osa yhteisöä.
Yhteisöllisyys on yksi niistä sanoista, jotka kuulostavat lähtökohtaisesti hyvältä. Sana löytyy kuntien strategioista, järjestöjen arvoista ja juhlapuheiden ytimistä. Sitä käytetään yhteyksissä, joissa halutaan nostaa esille ihmisten merkitystä toisilleen. Mutta mitä tapahtuu, kun sana irrotetaan paperista ja sijoitetaan arkeen, missä ihmiset oikeasti elävät?
Usein yhteisöllisyys mielletään näkyviksi tapahtumiksi: talkoiksi, juhliksi, tempauksiksi.
Ne ovat tärkeitä, mutta ne ovat vain pintaa. Todellinen yhteisöllisyys ei synny hetkellisistä huipuista vaan tasaisesta, usein huomaamattomasta arjen kudoksesta. Se on sitä, että joku huomaa, jos olet poissa. Se on sitä, että apua tarjotaan ennen kuin sitä ehditään pyytää.
Yhteisöllisyys ei myöskään ole pelkkää yhteenkuuluvuuden tunnetta. Se on vastuun jakamista. Se on epämukavia keskusteluja, erimielisyyksien sietämistä ja kompromisseja. Se on sitä, että yhteinen tila, olipa se sitten fyysinen tai henkinen, ei ole vain “jonkun muun” vastuulla. Ilman tätä vastuuta yhteisöllisyys jää helposti koristeeksi. Kaunis ajatus, joka ei kestä käyttöä.
On myös syytä kysyä, kenelle yhteisöllisyys kuuluu. Liian usein se rakentuu niiden varaan, joilla on jo valmiiksi ääni, aika ja voimaa osallistua. Silloin yhteisöllisyys voi huomaamatta sulkea ulkopuolelle ne, jotka sitä eniten tarvitsisivat. Todellinen yhteisöllisyys ei kysy, kuka ehtii mukaan, vaan miten kaikki pääsevät mukaan.
Arjessa yhteisöllisyys näkyy pienissä teoissa. Se on naapurin tervehtimistä ilman kiirettä. Se on työpaikalla jaettua hiljaista tietoa, jota ei kirjata ohjeisiin mutta joka kannattelee koko toimintaa. Se on sitä, että tilaa tehdään toisille, myös niille, jotka ajattelevat eri tavalla.
Ehkä tärkein kysymys ei ole, miten yhteisöllisyys määritellään, vaan miten se eletään todeksi. Sana itsessään ei tee yhtään mitään. Se ei kanna ketään, ei rakenna luottamusta eikä poista yksinäisyyttä. Sen tekevät ihmiset, usein hitaasti, epätäydellisesti ja monesti ilman tunnustusta.
Jos yhteisöllisyys halutaan ottaa vakavasti, sen pitäisi näkyä vähemmän juhlapuheissa ja enemmän siinä, miten kohtelemme toisiamme silloin, kun kukaan ei ole katsomassa.
Hyvinvointikoordinaattori Sami Jylhä, Petäjävesi
