Vietin viime viikonloppua samoissa merkeissä kuin lähes 100 000 muuta suomalaista, joukossa pari presidenttiäkin, eli Eppu Normaalin päätöskeikoilla Tampereen Ratinassa.
En tykkää ansiottomista superlatiiveista tai yliadjektiiveista. Huikeaa, mahtavaa ja jäätävää tuutataan joka lööppiin ja siitähän seuraa inflaatio.
Vaikka juuri kyseinen konsertti olisi oikeasti ansainnut kaikki nuo sanat, päällimmäiseksi mieleen jäi kuitenkin adjektiivi ”tavallinen”.
Yleisöstä suuri osa oli pukeutunut meidän keski-ikäisten naisten luottovaatteeseen, pitkähköön villatakkiin, väreinä useimmiten harmaa tai beige. Paljon oli myös huppareita, nahkatakit selvässä vähemmistössä. Bändikään ei shokeerannut asujenvaihdoilla, nimekkäillä feattaajilla tai pyrotekniikalla, vaikka lopussa pieni ilotulitus nähtiinkin. Oli vain musiikki ja erityisesti sanat, joita suurin osa yleisöstä lauloi mukana – suorastaan hartaasti, jokainen ne omaan elämänkulkuunsa sijoittaen.
Minun tapauksessani jokin, mikä alkoi noin vuonna -85 luvatta liftaamalla Kisasuojaan Saarijärvelle, päättyi konsertin jälkeen jonottamiseen ruuhkaisessa Koskikeskuksen parkkihallissa. Niin tavallinen tarina.
Erilaisuudessa ei ole mitään vikaa, päinvastoin. On onni, että erilaisuudelle on nyky-yhteiskunnassa vähän enemmän tilaa kuin ennen. Mutta nykyaika ei kannusta niinkään erilaisuuteen, vaan erikoislaatuisuuteen, korostettuun individualismiin, jossa on melkein epänormaalia olla ihan tavallinen. Huomio ja huomion kiinnittäminen ovat keskeisiä tavoitteita. Pikkuisen on paradoksaalista, että yksilökeskeisyys kuitenkin elää toisten huomiosta.
Hanna Lahtinen
