Ensimmäistä kuoroharjoitusta 90-vuotias Teuvo Akonpelto ei enää tarkasti muista, mutta jotakin on jäänyt mieleen.
– Muistikuvani mukaan olimme harjoituksissa Tappuraharjulla. Olen tullut siihen tulokseen, että se oli vuonna 1952, Akonpelto kertoo.
Tenorissa lauloivat tuolloin muun muassa Väinö Riihimäki, Olavi Airaksela, Akonpellon isä Tuure ja nuori Teuvo itse. Bassossa esimerkiksi Tapio Lehmuskoski. Myös äiti Anni lauloi kuorossa. Kuoroa johti kanttori Rafael Varha, ja kantavia voimia oli myös opettaja E. V. Riihimäki, merkittävä Uuraisten kulttuuripersoona viime vuosisadan alkupuoliskolla.
– Eeveellä oli komea bassoääni, ja kun hän ei näön huononnuttua enää nähnyt sanoja, hän hymisi mukana. Hyvältä kuulosti sekin. Varha taas sanoi, että kuorossa ei tarvita torvia vaan viuluja. Kuoron pitää kuulostaa soinnikkaalta.
Vuosi 1952 jäi mieleen myös toisesta syystä. Vasta 16-vuotias Teuvo Akonpelto matkusti ystävänsä Pertti Varhan kanssa junalla Helsinkiin olympialaisiin. Perillä pojat majoitti Pertin siellä asunut isosisko Anna-Liisa Varha (Mattila). Ainakaan nykyään Uuraisilla ei taida olla enää ketään muuta tuon suuren urheilujuhlan kokenutta, ja tuskin heitä kovin monta on ollut koskaan.
Matka oli samalla hänen ensimmäisensä pääkaupunkiin.
– Olihan se ihan erilainen maailma kuin Uurainen ja mahtava meininki. Kaikki oli suurta, autoja paljon ja ihmisiä joka puolella. Olympiastadionilla katsottiin, minne ilmaiseksi päästiin, kuten Unkarin ja Itävallan välistä jalkapallo-ottelua ja käytiin myös uimakilpailuissa.
Sodan jälkeisessä Suomessa olympialaiset olivat paljon enemmän kuin urheilutapahtuma.
– Töllöteltiin erinäköisiä ihmisiä, joita ei Suomessa silloin paljon ollut, Teuvo kertoo.
”Maailman kautta kuljemme laulain”
Vuonna 1954 Teuvo lähti kansanopistoon Suolahteen, ja sielläkin perustettiin kuoro, jonka johtaja kutsui jo alle parikymppistä nuorukaista vanhaksi konkariksi. Seuraavaksi vuorossa olivat armeija, aliupseerikoulu ja Tarvaalan maamieskoulu. Isän kuolema keskeytti opiskelut, ja vastuu tilasta siirtyi nuorelle miehelle. Vuonna 1962 maajussille löytyi morsiameksi Arja, lypsytaitoinen talon tyttö Laukaasta ja elämä vakiintui Uuraisille. Lapsia syntyi kaksi, Päivi ja Ilari, lastenlapsia on viisi.
Teuvo Akonpelto on elänyt koko elämänsä samassa pihapiirissä Akkojärven päässä mäen töyräällä.
– Minä en ole muuttanut kuin pihan poikki. Se on ollut minun osani, hän naurahtaa.
Työura sen sijaan oli monipuolinen. Vuosien mittaan Teuvo Akonpelto ehti toimia maanviljelijänä, elokuvakoneen käyttäjänä, puunkuorijana, taksiautoilijana ja marjanviljelijänä. – Viisi ammattia tuli opittua, hän toteaa.
50-luvun lopussa Toivo Pökkylä, Ahti Lehtinen, Ville Vanhala ja Tuure Akonpelto perustivat Uuraisten elokuvayhtiön ja nuorisoseurantalo kunnostettiin teatteriksi. Aluksi Ernemann 2 -elokuvakonetta käytti Ville Vanhala, mutta sitten nuori Teuvo Akonpelto lähetettiin Helsinkiin opiskelemaan elokuvakoneenkäyttäjäksi vuonna 1960. Sillä reissulla Teuvo näki elämänsä ensimmäisen television näyteikkunassa. Elokuvia näytettiin Uuraisilla 60-luvun puoliväliin saakka.
Jo 1950-luvulla Teuvo liittyi vastaperustettuun Uuraisten VPK:n nuoriso-osastoon, ja palokuntatoiminnasta tuli myös tärkeä harrastus.
Vuonna 1965 hän mietti lisäansioita ja päätti hankkia puunkuorimakoneen, sillä ennen propsit kuorittiin ennen tehtaalle menoa. Pankista ei lainaa irronnut, mutta Pasi Kässi lähti kimppaan ja yhdessä miehet ostivat traktorin ja kuorimakoneen ja aloittivat yritystoiminnan.
– Se oli raskasta työtä, kun piti isoja pinoja purkaa, kuoria ja pinota uudestaan, usein kaukanakin kotoa. Vuonna 1965 rupesin sitten taksiautoilijaksi, koska liikennelupa vapautui Iiska Toivolan lopettaessa. Iiskalta ostin myös ensimmäisen taksimersuni. Sitä kestikin aina vuoteen 2005 saakka, melkein 40 vuotta. Isä sanoi, että pirssiautoilu vastasi tuotoltaan 10 lehmää ja olen samaa mieltä. Isäkin oli aikoinaan jo 1920-30-luvuilla ajanut pirssiä, hänellä oli autona T-mallin Ford, Teuvo kertoo.
Vuonna 1974 mersumies Teuvo pääsi mukaan maahantuja Vehon Taksiralliin ja tutustumaan Mersun tehtaille Saksaan. Samalta reissulta hän toi itselleen uuden taksiauton.
Taksityön oheen pistettiin Akonpellolle myös kanala pystyyn vanhaan asuinrakennukseen, jossa aiemmin oli toiminut kiertävä mieskotiteollisuuskoulu. Kanoja oli enimmillään 800 kappaletta. Suurimmat munien ostajat olivat Tikkakosken varuskunta ja Sohvin Krouvi.
Lehmistä luopumisen jälkeen Akonpellon pelloille istutettiin lisää herukkapensaita, enimmillään niitä oli 10 000 kappaletta.
– Marjaporukassa oli Veikko Laaka Muuramesta, Jukka Mäkinen Puuppolasta, Akselinin Tapani ja Antti Hänninen Lannevedeltä. Parhaimpina aikoina meillä oli poimintakone, joka vuorotteli joka tilalla. Jokihaaran koululla oli Uurastuote-niminen mehustamo, jota Suurosen Kari pyöritti, Teuvo kertoo ja jatkaa: – Monenlaista tekemistä on elämään mahtunut, mutta yksin ei ole tarvinnut yrittää. Arja on ollut rinnalla aina ja lapsetkin oman osansa antaneet.
”Kiitävi aika, vierähtävät vuodet”
Vaikka Teuvon elämässä on ollut monia ammatteja, kuoroharrastus on pysynyt mukana vuodesta toiseen. Uuraisten kirkkokuoron lisäksi hän on laulanut Tikkakosken mieslaulajissa ja kansalaisopiston kuorossa. Välillä muut elämän kiireet harvensivat harjoituksissa ja esiintymisissä käyntejä, mutta nyt niille on aikaa.
Hän uskoo laulamisen auttaneen myös äänen säilymisessä. Muut kuorolaiset eivät malta olla kehumatta hänen ääntään.
– Nuoren miehen ääni. Ei ikinä uskoisi, että olet 90, toteaa kuoronjohtaja Jonna-Mari Koikkalainen.
Taksiautoilijan työ ei tehnyt hyvää laulajan äänelle, sillä siihen kuului ikään kuin ”pakollisena” tupakanpoltto. – Se oli paha juttu kurkulle. Äänihuulia se rasitti, ja kun lopetin kessuttelun, niin taas kulki ääni paremmin, Teuvo sanoo.
Yhden asian Teuvo Akonpelto myöntää jääneen vaivaamaan. Hän kävi jonkin aikaa Varhan soittotunnilla, mutta harjoittelu ei kiinnostanut riittävästi, ja opettaja tuntui kovin ankaralta.
– Olen katunut sitä, että jätin soittamisen. Se oli suuri virhe. Opiskelin nuorena myös hieman klassista laulua, hän kertoo.
Teuvo Akonpellon musiikillisilla lahjoilla olisi ollut mahdollista ryhtyä myös ammattilaulajaksi, mutta se ei olisi ollut uuraislaispojalle helppoa ja olisi vaatinut luopumista monesta muusta asiasta.
”Maa on niin kaunis, kirkas Luojan taivas”
Kirkkokuoro täytti viime vuonna sata vuotta. Teuvo Akonpelto on nähnyt vuosikymmenten aikana kuoron vahvat ja heikommat ajat, mutta iloitsee siitä, ettei toiminta ole koskaan ollut loppumassa.
– Kuorolaisia on onneksi aina ollut. Hannikaisen aikaan miehiä oli paljon, 4-5 yhdessä äänessä. Nyt meitä on sen verran vähän, että yhdenkin poissaolo kuuluu.
Kirkkokuoron ohjelmisto muuntuu ja uudistuu, mutta mukana on myös ikiaikaisia säveliä. Erityisesti joulun alla kaikuvat aina Hoosianna ja Maa on niin kaunis, molemmat jo satojen vuosien ajan laulettuja.
Hän kuvailee suhdettaan kuoroon lähes riippuvuudeksi ja aikoo jatkaa niin kauan kuin ääni kulkee.
– Kyllä minä siitä niin tykkään. Äänissä laulaminen on rattoisaa ja sehän siinä on se palkka, kun onnistuu.
”Elämälle kiitos”
Monen ihmisen elämässä on jokin tapahtuma, joka ikään kuin nollaa ajanlaskun. On aika ennen ja aika jälkeen. Teuvo Akonpellolle se päivä oli 5.5.1975.
39-vuotias Teuvo kuuli Akko-järveltä hädissään olevan koiransa vinkumisen. Koiran alta oli heikko kevätjää murtunut ja se oli joutunut veden varaan. Hän lähti pelastamaan koiraa rannalta löytämällään kopukan ja airon avulla. Kopukka karkasi jään alle ja Teuvo jäi airon varaan hyiseen veteen kamppailemaan. -Minä jo ajattelin, että käyn huilaamassa tuolla pohjassa, hän kertoo.
Mutta ei ollut Teuvon aika vielä. Rannalla asuva naapuri Tapio Stenman kuuli Teuvon hädän ja tuli veneellä apuun. Koira hukkui, mutta Teuvo pääsi veneeseen ja siitä ambulanssilla sairaalaan tarkastettavaksi.
– Olihan se karmea kokemus, eikä ikinä unohdu. Vähän myöhemmin menin koulukyytilaskua koululle viemään ja kuoro harjoitteli koulun yläkerrassa. Kanslisti totesi kevyesti, että eikös sinun pitäisi olla tuolla yläkerrassa laulamassa. Ei hän tietenkään tiennyt miten sanat osuivatkin kohdilleen.
– Meillä oli silloin yksi lapsi, Päivi, mutta tämän kokemuksen jälkeen tuli tunne, että toinenkin lapsi on tervetullut. Ilari syntyi sitten vuoden kuluttua, Arja Akonpelto lisää.
Akonpellot olisivat halunneet hakea Tapio Stenmanille hengenpelastusmitalia, mutta sankari itse ei sitten halunnut. Kiitollisuutta on osoitettu monin tavoin ja yhä nyt, yli 50 vuotta tapahtuneen jälkeen on tärkeää sanoa asia ääneen.
– Haluan kiittää Tapiota elämästäni, Teuvo sanoo hiljaa, mutta painokkaasti.
Hanna Lahtinen
