15.09.2025 | Petäjävesi, Tilaajille
– Nämä kosteikkohankkeet ovat sellaisia, että näissä voittavat kaikki, Ville Pätynen Petäjäveden Erämiehistä toteaa. Ennen kaikkea kosteikoilla lisätään vesilinnuille sopivia pesimäolosuhteita, mutta kosteikoista hyötyvät muutkin lajit. Luonnon monimuotoisuuden lisäämisen lisäksi kosteikot vähentävät ravinnehuuhtoutumia vesistöihin.
– Ja kosteikot tehdään alueille, jotka ovat huonosti metsätalouteen soveltuvia, eli metsänomistaja ei häviä mitään, Pätynen toteaa.
Petäjäveden Erämiesten ja Kuivasmäen metsästysseuran yhdessä toteuttama Hyttisuon kosteikko alkaa olla viimeistelytöitä vaille valmis.
– Kaivutyöt on tehty, nyt kaivupenkkoihin olisi vielä tarkoitus kylvää heinänsiementä. Lisää vettä alueelle tulee syyssateista ja keväällä tulvavesistä; keväällä kosteikko on valmiina vastaanottamaan muuttolinnut, Pätynen sanoo.
Lauri Ijäs Petäjäveden Luonto ry:stä kertoo, että matalavetinen kosteikko on mieleinen paikka vesilintujen ja kahlaajien lisäksi muun muassa sudenkorennoille ja vaikkapa viitasammakoille.
– Kosteikolle toivotaan etenkin sinisorsia, taveja, telkkiä sekä uhanalaisiksi luokiteltuja tukkasotkia ja haapanoita. Hyvin uhanalainen punasotka on vuosikymmeniä sitten pesinyt Petäjävedellä, joten sellainenkin voisi Hyttisuon kosteikkoon tulla, samoin mustakurkku-uikku. Kosteikko voi kiinnostaa myös kahlaajia, esimerkiksi vikloja. Muuttavat kahlaajat, kuten suosirrit saattavat ainakin viivähtää siellä, pikkutylli voisi pesiäkin, Lauri Ijäs kertoo.
– Me lähdimme tähän mukaan nimenomaan siksi, että tämä parantaa vesilintujen elinympäristöjä. Toimia tarvitaan, koska vesilintujen kannat ovat viime vuosina taantuneet, Kuivasmäen metsästysseuran puheenjohtaja Ossi Kokkila toteaa ja kertoo, että metsästysseurat ovat yhdessä päättäneet, ettei Hyttisuolla metsästetä, vaan alue rauhoitetaan samalla tavalla kuin aiemmin tehty Palosuon kosteikko.
– Vesilinnuille sopivat elinympäristöt ovat vähentyneet todella paljon viime vuosina ja se on vaikuttanut suoraan lintukantoihin. Vesilintukantoja yritetään elvyttää muun muassa maa- ja metsätalousministeriön SOTKA-hankkeella, josta maksettiin tämänkin hankkeen suunnitelman teko ja patolaitteet, Ville Pätynen kertoo.
Hankkeen suunnitelman teki riistakeskus.
– Hyttisuo on entinen turvetuotantoalue, turvetta täältä ei ole nostettu ainakaan kymmeneen vuoteen. Aikoinaan, kun alue otettiin turvetuotantokäyttöön, suolle tuleva puro johdettiin virtaamaan suon ympäri, nyt Akkalammesta tuleva puro palautettiin omalle reitilleen tuomaan kosteikkoon vettä. Kosteikon teko aloitettiin raivaamalla alueen puusto. Patolaitteisto laitettiin paikoilleen kaivinkonetyönä, paikalla on säätöpato, jolla voidaan säätää veden korkeutta. Myös laskuojiin tehtiin patoja, jotta vesi saadaan pysymään kosteikolla. Maasta, joka kaivettiin ylös, tehtiin pesimäsaarekkeita vesilinnuille, Pätynen selvittää.
– Tämä oli hyvä paikka tehdä kosteikko, täällä oli jo valmiiksi joitakin korkeampia kohtia. Kun tehtiin luonnon mukaan vähimmällä työllä, saatiin tehtyä kustannustehokkaasti. Toimiakseen kosteikko vaatii sen, että vettä tulee ja vesi vaihtuu. Nykyisin kuivat jaksot ovat yleistyneet Suomessakin niin, että pelkona on, ettei kosteikolle tule tarpeeksi vettä, mutta Hyttisuolla näyttää nyt hyvältä.
Monenlaisia hyötyjä
Hyttisuon kosteikko on noin neljän hehtaarin kokoinen, maan omistaa Veikko Sipilä.
– Kosteikon teko tähän oli aika luonteva ratkaisu. Turpeennosto tuosta on lopetettu ajat sitten, ja kohta on sen verran kostea, ettei siinä kasva metsä, kun siellä vesi seisoo, joten ei sille ole muuta käyttöä, Sipilä sanoo.
– Kosteikkona siitä on paljon hyötyä, niin luonnolle kuin ihmisillekin, se on hyväksi sekä luonnon monimuotoisuudelle että vesistöille. Kosteikon tekoa ehdotti Petäjäveden Erämiesten Keijo Ekman, ja minua ajatus kiinnosti heti, Sipilä sanoo.
Kosteikon tekoon on saatu tukea Metsä Groupin luontohankkeiden rahoitusohjelmasta sekä Suomen Metsäsäätiöltä, omarahoitusosuutta on katettu metsästysseurojen väen talkootyöllä.
– Metsäala tarvitsee nyt yhteistä tulevaisuustyötä enemmän kuin koskaan. Paikallislähtöinen Hyttisuon kosteikkohanke on erinomainen esimerkki siitä, miten yhdessä luodaan uutta ja vaikuttavaa toimintaa monimuotoisuuden ja ilmaston hyödyksi, Metsäsäätiön toimitusjohtaja Martta Fredrikson toteaa ja sanoo, että tämänkin hankkeen rahoituksen mahdollistavat suomalaiset metsänomistajat ja puuta jalostava teollisuus yhdessä, sillä Metsäsäätiö toimii pääosin lahjoitusvaroin, puukauppojen yhteydessä lahjoitettujen metsäsäätiömaksujen voimin. Metsäsäätiö rahoittaa metsäluontohankkeiden lisäksi myös koululaisten metsäkasvatusta, metsäalan tutkimusta sekä päättäjäviestintää.
Hyttisuon kosteikkohankkeesta järjestetään vielä syksymmällä yleisötilaisuus, jossa hanketta esitellään.
Tiina Lamminaho
11.09.2025 | Alueelta, Kiinnitetty, Korpilahti, Tilaajille
– Puinnit on tehty ja viljaa tuli ihan hyvin, viime aikoina on ollut paljon huonompiakin vuosia. Myös nurmet kasvoivat tänä kesänä hyvin, Reino Henttala toteaa. Henttalan pelloilla Moksissa kasvoi tänä kesänä nurmen lisäksi ohraa, kauraa ja syysvehnää.
– Kaura ei oikein tykännyt kuivuudesta, mutta ohra pärjäsi paremmin, ainakin meillä. Sehän on tilakohtainen juttu ja riippuu monesta asiasta, miten viljaa tulee, Henttala sanoo.
– Alkukesän viileys sopi etenkin nurmille todella hyvin, nurmet eivät oikein tykkää helteestä. Ensimmäinen nurmisato oli tosi hyvä, toinen kärsi vähän kuivuudesta, mutta kolmatta nurmisatoa on taas tullut hyvin, Henttala sanoo ja kertoo, että heidän peltojensa tuotto menee lähes kokonaan omien eläinten ruoaksi.
Sirkku Mennalan mukaan kesä on ollut haasteellinen. Leustun tilalla kasvaa syys- ja kevätvehnää, ohraa, kauraa, ruista, kuminaa ja hernettä. Viime viikolla puinnit olivat vielä meneillään.
– Erityisesti ohra on meillä kärsinyt alkukesän kylmyydestä. Ja märkyys verotti satoa paikoissa, joissa vesi ei päässyt pellolta pois. Kylmää ja märkää seurannut kuumuus taas teki sen, etteivät jyvät kasvaneet isoksi, Sirkku Mennala sanoo.
– Sadonkorjuu meillä pääsi alkamaan suunnilleen samaan aikaan kuin normaalisti. Meillä on useita viljelykasveja osittain senkin takia, ettei syksyllä ole kauheaa ruuhkaa, kun kasvit valmistuvat eri aikaan. Sadonkorjuu aloitetaan kuminasta, viimeisenä puidaan kevätvehnä. Nyt on ollut hyviä kelejä, mutta mitä pidemmälle syksy etenee, sitä epävakaisemmat kelit tulevat ja aamu- ja iltakosteus lyhentävät tehokasta puintiaikaa, Mennala toteaa ja kertoo, että useat viljelykasvit myös hajauttavat riskiä.
– Lisäksi EU vaatii tilakohtaista viljelykiertoa.
ProAgria Keski-Suomen palvelupäällikkö Lauri Lehtilä kehuu etenkin kesän nurmisatoja ja toteaa saman kuin Reino Henttala.
– Nurmet hyötyivät viileästä ja sateisesta alkukesästä. Etenkin kesän ensimmäinen nurmisato on ollut Keski-Suomessa runsas ja laadultaan hyvä. Kun helteet alkoivat, jossain paikoin nurmet mahdollisesti kärsivät helteistä ja kuivuudesta. Tänä vuonna olosuhteiden puolesta kolmaskin sato on mahdollista korjata, tosin valtaosalla Keski-Suomen tiloista korjataan minun tietojeni mukaan vain kaksi nurmisatoa, Lehtilä sanoo.
Viljojen puinnit ovat Lehtilän mukaan Keski-Suomessa loppusuoralla.
– Kevätviljojen sadot ovat määrällisesti hyviä. Jossain tiloilla on saatu jopa erinomaisia satoja, jossain on jääty hieman vähemmälle, Lehtilä toteaa ja kertoo, että Keski-Suomessa viljellään eniten ohraa ja kauraa sekä jonkin verran vehnää.
– Täällä viljellään lähinnä kevätviljoja, syysviljoja on pinta-alallisesti paljon vähemmän. Ja nurmeahan Keski-Suomessa on varsin paljon, Lehtilä kertoo.
Viljasadon laadusta Lehtilä ei vielä osaa sanoa paljoa.
– Ei sato laadullisestikaan huonolta näytä. Kuivuus ja helteet ovat saattaneet vaikuttaa jonkin verran laatuun, satomäärässä ne näkyvät siten, että etenkin kaurassa on ollut pieniä jyviä ja jossain kohdin jyvät ovat jääneet kehittymättä eli hehtolitrapainot ovat olleet matalia. Hellejakso osui monin paikoin jyvän täyttymisvaiheeseen, joten se on vienyt osan potentiaalisesta sadosta. Sen sijaan ohrassa on ainakin joillakin tiloilla ollut ihan hyviäkin hehtolitrapainoja, Lehtilä kertoo.
– Viileän alkukesän ansiosta kasvustot lähtivät tasaisesti kasvuun ja vettäkin täällä on tullut kohtuullisesti. Esimerkiksi Kaakkois-Suomessa on ollut hurjia sademääriä ja ne ovat leikanneet satoa, täällä päästiin helpommalla.
Tiina Lamminaho
09.09.2025 | Tilaajille, Uurainen
Hirvaskankaalla asuvalle luontokuvaaja Sari Virenille tapahtui jokin aika sitten jotain melko uskomatonta. Hän sai puhelun tuntemattomasta numerosta.
– Koska olen tällä hetkellä työttömänä, vastaan myös tuntemattomiin numeroihin, hän kertoo.
Puhelimen toisessa päässä oleva nainen esitteli itsensä Kirsti Manniseksi ja kysyi, oliko Sari se, joka tekee niitä ihania luontovideoita YouTubeen. Varovaisesti Sari myönsi olevansa.
Sari Viren on harrastanut riistakameroilla kuvaamista jo 15 vuotta, ja sinä aikana ovat kehittyneet niin laitteet, taidot kuin luonnontuntemuskin.
– Kiinnostus luontoon juontaa juurensa jo lapsuudesta. Isä ja äiti veivät minut vanhalla keskimoottoriveneellä saareen ja antoivat ämpärin, johon piti kerätä marjoja. Vaelsimme myös paljon Lapissa, kertoo Säynätsalosta kotoisin oleva Sari.
Kirsti Manninen – filosofian tohtori, käsikirjoittaja ja tuottelias kirjailija, joka tunnetaan myös nimellä Enni Mustonen – ei ollut Sarille entuudestaan tuttu. Vasta puhelun jälkeen googlatessaan hänelle selvisi, millaisen merkkihenkilön kanssa oli juuri keskustellut.
Keskustelu eteni, ja Manninen kertoi käsikirjoittavansa pian avattavalle Finlandia-talolle näyttelyä. Kyseessä oli uusi pysyvä näyttely, joka kertoo Alvar, Aino ja Elissa Aallon elämäntyöstä ja luovuudesta sekä kuvaa suomalaisuutta ja suomalaisten metsä- ja luontosuhdetta. Tähän näyttelyyn Manninen halusi Sarin videoita.
– Kylmät väreet juoksivat selkärankaa pitkin ja kyyneleet valuivat. Olin ollut vuoden työttömänä, ja yhtäkkiä minulle tarjotaan tällaista. Se tuntui aivan uskomattomalta.
Finlandia-talon verkkosivuilla kerrotaan, että näyttely kuvaa tarinallisesti luovuutta, suomalaisuutta ja ihmisyyttä Aaltojen elämän ja teosten, Suomen historian tapahtumien sekä suomalaisen luonto- ja metsäsuhteen kautta. Finlandia-näyttely koostuu viidestä elämyksellisestä tilasta: Alkusoitto, Parantava valo, Metsien maa, Yhdessä ja MyAalto. Keskisuomalaisuus on esillä myös arkkitehtuurin kautta, esimerkiksi Muuratsalon koetalon savusaunan toisintona.
Juuri suomalaisen luonto- ja metsäsuhteen kuvaamiseen tarvittiin Sarin videoita. Manninen piti erityisenä vahvuutena niissä esiintyviä aitoja luonnon ääniä.
Asia eteni, ja pian Sari sai sähköpostia, jossa esitettiin toiveita näyttelyyn sopivista videoklipeistä. Yhteydenpito jatkui, muuttui ystävyydeksi, ja lopulta Kirsti Manninen saapui itse hakemaan materiaalit Hirvaskankaalta. Lopullisen editoinnin näyttelyyn teki hänen poikansa Kusti Manninen.
Kesäkuun alussa koitti näyttelyn avajaispäivä, ja Sari Viren huomasi olevansa kutsuvieraana arvovaltaisen joukon, kuten rouva Suzanne Innes-Stubbin, seurassa avaamassa näyttelyä yhdessä Suomen ikonisimmista rakennuksista.
Tiukkojen turvatoimien jälkeen Sari pääsi 300 vieraan joukosta harvojen kutsuttujen joukkoon, jotka oli valittu näyttelyn tekoon osallistuneista esiteltäviksi.
Vaikka Finlandia-talon näyttelyyn osallistuminen on suuri kunnia ja huikea kokemus, ei se ole suinkaan ainut kerta, kun Sari Virenin polku on risteytynyt Suomen presidenttiperheen kanssa. Mutta se onkin sitten aivan toinen tarina. Siitä ja luontokuvauksesta kerrotaan enemmän PaikallisUutisten joulunumerossa.
Sari Virenin riistakameralla kuvattuja luontovideoita voi ihailla paitsi hänen nimeään kantavalla YouTube-kanavalla, joka löytyy helposti googlaamalla, myös lokakuun 24. päivä järjestettävässä Valon kylä -tapahtumassa Uuraisten kirjastossa.
05.09.2025 | Petäjävesi, Tilaajille
– Muistan, että ensimmäisenä koulupäivänä oli kaunis ilma; päivällä tuli kuuma, kun aamulla oli laittanut liikaa päälle. Kaisan äiti saattoi meitä kouluun. Kävelimme ihan puhumatta, kun meitä jännitti niin kovasti, Sanni Tiihonen (os. Hannonen) muisteli ensimmäistä koulupäiväänsä Kintauden koulussa tasan 60 vuotta sitten. Kaisa, jonka kanssa Sanni meni yhdessä kouluun, oli serkkutyttö Kaisa Vähätiitto, nykyiseltä sukunimeltään Ojalehto.
Silloin 60 vuotta sitten lukuvuosi alkoi 1. syyskuuta, ja nyt tämän vuoden syyskuun ensimmäisenä päivänä Sanni Tiihonen, Kaisa Ojalehto ja muut Petäjäveden eput vuosimallia 1965 tapasivat Miilussa ja Masuunissa. Päivään kuului entisten koulukavereiden kanssa jutustelun lisäksi hieman tietoa nykypäivän kouluoloista.
– Paljon on muuttunut, mutta paljon on samaakin. Nykyään oppilaiden ja opettajien välillä on enemmän vuorovaikutusta, ennen opettaja puhui ja oppilaat kuuntelivat. Ennen ei myöskään erityistä tukea tarvitsevat oppilaat saaneet tukea kuten nykyisin. Ennen vanhaan tukea tarvitsevia pidettiin vain kurittomina tai tyhminä ja he jäivät luokalleen, Sanni Tiihonen ja Sirpa Koivisto pohtivat.
Ulkohuussit ja merkillisiä ruokia
Sinä aikana, kun Sanni Tiihonen, Kaisa Ojalehto ja Sirpa Koivisto kävivät Kintauden koulua, rakennettiin uusi Jyväskylä – Keuruu -tie ja Kintauden koulua laajennettiin.
– Sinne tuli jumppasali, uusi keittola ja sisävessat, Sirpa Koivisto muistelee.
– Minä pelkäsin hirveästi ulkohuussiin menoa, kun pojat kurkistelivat sieltä alta, Kaisa Ojalehto kertoo ja muistelee myös inhonneensa punajuuria.
– Heitin punajuuret ikkunasta pihalle, kun opettaja poistui tupakalle, Kaisa Ojalehto tunnustaa.
Kerttu Haapanen aloitti koulutaipaleensa Kummun koulussa ja Taina Huhtisaari (os. Nieminen) Kukkaron koulussa. Molemmat olivat koulunsa ainoita eppuluokkalaisia.
– Kevätjuhlassa opettaja sanoi, että oli vaikea antaa arvosanoja, kun olin luokan ainoa oppilas, Taina Huhtisaari toteaa.
Sekä Kummun koulu että Kukkaron koulu lopetettiin 1960-luvun lopulla. Kerttu Haapanen siirtyi neljännelle luokalle Kintauden kouluun, Taina Huhtisaari kolmannelle luokalle kirkonkylän kouluun.
– Kyllä minua jännitti ihan kamalasti isoon kouluun siirtyminen, Taina Huhtisaari kertoo.
Kirkonkylän koulussa koulutiensä aloittanut Terho Raitanen muisteli, että ruoka oli merkillistä, eikä aina maistunut.
– Esimerkiksi sipuleita jemmattiin jopa pulpettien alle, kun ei haluttu syödä niitä, Raitanen muistelee.
– Meillä kyllä oli aina hyvää ruokaa, kehui Ylämäen koulua käynyt Ari Ohra-aho.
Sekä Raitasen että Ohra-ahon mielestä koulunkäynti oli kivaa ja kouluun mentiin mielellään.
– Minä olisin halunnut jopa etukäteen tutustumaan kouluun, mutta en päässyt. Isoveljeni eivät tykänneet koulunkäynnistä, mutta minä menin aina mielelläni kouluun, Terho Raitanen sanoo ja muistelee, kuinka olisi halunnut kouluun jopa 42 asteen pakkasella.
– Auto ei lähtenyt käyntiin, mutta naapurissa oli hevonen. Minä olisin halunnut, että kaikki naapuruston lapset olisi viety sillä kouluun, mutta vanhemmat eivät suostuneet, Raitanen sanoo. Pekka Romula muisteli menneensä Ulkolan kouluun lähes 30 asteen pakkasella.
– Pakkasraja oli 30 astetta, eikä sinne kouluun silloin kovin moni tullut, Romula kertoo.
Kouluja oli vielä kylilläkin
Vuonna 1965 eppuluokalle menneet aloittivat koulunsa kansakoulussa. Neljännellä luokalla pyrittiin oppikouluun, sinne oli pääsykokeet. Jos neljänneltä luokalta ei päässyt oppikouluun, voi vielä yrittää viidenneltä luokalta. Ne, jotka eivät halunneet, päässeet tai muuten voineet mennä oppikouluun, jatkoivat vielä kaksi vuotta kansakoulussa ja sitten vuorossa oli kansalaiskoulu.
– Peruskoulu tuli meidän kouluaikana, olimme oppikoulussa, Kaisa Ojalehto kertoo.
– Peruskoulun tulo näkyi siinä, että koulu ei enää maksanut, opetussuunnitelma meillä pystyi samana.
Vuonna 1965 koulua oli myös lauantaisin. Syyslomaa ei ollut, mutta syksyisin oli yhden päivän mittainen perunannostoloma.
– Se muuttui jo ennen peruskoulua, lauantaisin kävimme koulua vain ensimmäisen ja toisen luokan, Kaisa Ojalehto ja Taina Huhtisaari muistelevat.
Kyläkouluja Petäjävedellä oli vuonna 1965 vielä runsaasti. Kirkonkylän lisäksi koulua käytiin Kintaudella sekä Tupamäen, Ylämäen, Kuitulan, Kummun, Pengerjoen, Metsäkulman, Ulkolan ja Kukkaron kouluissa.
– Parhaimmillaan Petäjävedellä on ollut 17 koulua. Kyläkouluja lopetettiin jo 1950-luvun lopussa ja 1960-luvun alussa, Eija Wilmi kertoo.
Eput vuosimallia 1965 -tapaamisessa oli mukana eppuluokkalaisia lähes kaikista vuonna 1965 Petäjävedellä toimineista kouluista.
– Kymmenen vuotta sitten meillä oli Kirkonkylän koulun vuoden 1965 eppuluokkalaisten tapaaminen. Siellä puhuimme, että tapaamme uudelleen kymmenen vuoden kuluttua ja sitten tuli idea, että tapaamiseen kutsutaan myös kyläkouluissa koulutiensä aloittaneet, Paula Vulli kertoo.
– Nyt meillä on uusi tapaaminen jo viiden vuoden päästä. Ja niillä meistä, jotka jatkoivat oppikouluun, on jo sitä ennen riemuylioppilasjuhlat.
Tiina Lamminaho
05.09.2025 | Korpilahti, Tilaajille
Se, että korpilahtelainen (Saakoski) Tiina Murdoch, 42, kilpailee ja on lähdössä Yhdysvaltoihin kisaamaan MM-tittelistä on iso ihme. Hän oli lähellä neliraajahalvausta ja on toipunut kohdunkaulan syövästä. Mutta kun naisen motto on, että periksi ei anneta, niin niin vain hän lähtee crossfitin Adaptive Crossfit Gamesiin Las Vegasiin, jossa MM-tittelistä kisataan 12.-14. syyskuuta.
Murdochin lisäksi Suomesta kisoihin lähteen vain kaksi suomalaismiestä.
Murdoch kisaa Las Vegasissa neuro minor -sarjassa. Sarjassa otetaan huomioon urheilijan vamma-aste. Murdochin kohdalla se on sellainen, että hänen kehonsa vasen puoli toimii puutteellisesti ja avoimissa crossfit-kisoissa hän on joutunut antamaan tasoitusta muille. Mutta nyt hänen vamma-asteensa otetaan huomioon. Tuleva kisa itsessään on Murdochille arvoitus.
– Tällainen kisa on minulle ensimmäinen. Tiedän, että vastustajissa on kokeneempia kilpailijoita, joten yhtään en tiedä, mitä odottaa. Mutta voittamaan lähdetään, totta kai, Murdoch sanoo Korpilahti-lehden haastattelussa.
Murdoch saa mukaan valmentajansa, kun hänellä on 14 sponsoria, jotka maksavat matkakustannukset.
Murdochin tarina on värikäs. Crossfitin hän löysi 2014.
– Olen aina urheillut. Pelannut jääkiekkoa, kaukalopalloa ja jalkapalloa. Sitten innostuin kuntosalista ja rupesin treenaamaan. Jyväskyläläisessä Harjun Woimassa osallistuin aikuisten punttikouluun ja jotenkin siitä ajauduin crossfitiin.
Sitten 2018 Murdochilla todettiin kohdunkaulan syöpä ja 2020 synnynnäinen poikkeama kaularangassa. Kaikki alkoi siitä, että hän tunsi puutumista käsissä.
– Lääkäri sanoi, että ilman leikkausta sinua odottaa neliraajahalvaus ja leikkauksen jälkeenkin sellainen on mahdollinen. Leikkauksen jälkeen kaikki motorinen piti opetella uudestaan, mutta tässä sitä vaan urheillaan, aina iloinen ja positiivinen, neljn lapsen äiti Tiina Murdoch sanoo.
Kun Murdochin kropan vasen puoli ei toimi normalisti, avoimissa crossfit-kisoissa hän on antanut muille tasoitusta. Tulevassa kisassa hän on vertaistensa kanssa samalla viivalla. Kilpailijoiden pitää antaa järjestäjille kaikenlaisia todistuksia ja dokumentteja siitä, että ovat oikeutettuja kisaamaan sarjassa. Murdochilla todistukset ovat voimassa vielä pari vuotta.
– Voimantuotto ei ole minulla parasta mahdollista. Mutta kestävyys on minun valttini. Jaksan tehdä pitkäkestoisesti töitä.
Mistä ajatus jenkkikisasta?
– Crossfit-salin valmentaja Antti sitä minulle ehdotti. Mietin hetken ja totesin, että mikä ettei, lähdetään kokeilemaan. Olen kymmenen finalistin joukossa. Sitä en tiedä, mitä mahdollinen menestys toisin tullessaan. Yhdysvalloissa adaptive-kisoja järjestetään useampia vuodessa, Euroopassa vähemmän.
Murdoch treenaa kuutena päivänä viikossa, usein kahdesti päivässä. Laitetaan siihen työ ja perherutiinit, niin voidaan sanoa, että kiirettä pitää.
Koulutukseltaan Murdoch on kätilö, joka edelleen valmentaa raskaana olevia naisia ja synnyttäneitä. Kätilön töitä hän ei enää tee vaan toimii personal trainerina ja sairaanhoitajana nuorten mielenterveysasiakkaiden parissa.
Jännittääkö kisamatka?
-Toki. Se on iso juttu minulle.
Lopuksi vielä yksi kysymys: sukunimi Murdoch? Joka on tuttu muun muassa monista tv-sarjoista.
– Mieheni isä on kanadalainen. Olen omaa sukua Pulkkinen. Ja kyllä. Aika usein saan kuulla sukunimestäni.
Seppo Pänkäläinen
04.09.2025 | Tilaajille, Toivakka
Toivakan kirjaston salissa on avautunut uusi näyttely, jossa on esillä Toivakan päivätoiminnan asiakkaiden töitä.
– Kädentaitotöitä tehdään paljolti fiiliksen mukaan. Materiaaleihin ei ole paljon varoja, mutta olemme mahdottoman luovia. Sanomalehdet, vessapaperirullat ja langanjämät ovat ahkerassa käytössä. Olemme saaneet myös materiaaleja tosi paljon lahjoituksina, kiitos siitä kaikille, kertoo ohjaaja Elina Nikkonen, joka työskenteli aiemmin Joutsassa, jossa myös painotettiin käsillä tekemistä.
Työparina hänellä on Mari Pitkäaho, joka siirtyi kehitysvammatyöhön vanhalta palvelukeskukselta vuonna 2018. Hän on viihtynyt hyvin.
– Tämä työ on sellaista, että se vie mennessään, molemmat vakuuttavat.
Enimmillään päivätoiminnassa on mukana 12 henkilöä, ja jokaiselta on näyttelyssä esillä jotain. Askarteluhetkien lisäksi päivätoiminta on paljon muutakin.
– Ulkoillaan ja käydään kuntosalilla, täällä näyttelyissä tai kuntoportailla kuntoilemassa. Lisäksi meidän roskapartio pitää Toivakan tienpientareet siistinä. Joskus lähdetään ihan linja-autolla kaupungille humputtelemaan ja syömään.
