15.09.2025 | Alueelta, Kiinnitetty, Tilaajille
Aivan ensimmäiset seurakunnan päiväkerhot Suomessa aloittivat vuonna 1945 Turussa ja Tampereella.
– Toiminta alkoi tarpeesta; kun äidit menivät töihin, lapsille tarvittiin hoitopaikka. Seurakunta tarjosi tilat kerhoille, aluksi niitä pitivät toiset kotiäidit, varhaiskasvatuksen asiantuntija Raija Ojell Kirkkohallituksesta kertoo.
– Jo ennen ensimmäisiä päiväkerhoja seurakunnilla oli ollut pyhäkoulua sunnuntaisin, uutta oli, että päiväkerhot toimivat arkisin, Ojell sanoo.
Ensimmäisissä päiväkerhoissa leikittiin, laulettiin ja ulkoiltiin. 1950-luvulla toiminta laajeni ensin muihin kaupunkeihin ja 1960-luvulla maaseudullekin. Kerho-ohjaajia alettiin myös kouluttaa.
– Pienimuotoista koulutusta oli jo 1950-luvulla, ensin koulutus oli kurssimuotoista leikinohjaajakoulutusta. Koulutuskin laajeni, kun toiminta laajeni, Raija Ojell kertoo.
– Nykyään seurakuntien kerhojen ohjaajilla on toisen asteen ammatillinen kasvatus- ja ohjausalan perustutkinto, sama, mikä päiväkotien lastenhoitajilla. Seurakunnan kerhojen ohjaajien koulutukseen kuuluu lisäksi tietyt seurakunnalliset opinnot.
Valtakunnallisia periaatteita ja ohjeistuksia kerhotoiminnasta seurakunnille alettiin antaa 1970-luvulla. Valtakunnallisesti suurimmillaan seurakuntien kerhotoiminta on ollut 1980-luvulla, silloin toiminnan piirissä oli yli 100 000 lasta.
– Edelleen kirkon varhaiskasvatus on tärkeä osa monen perheen arkea, vaikka yhteiskunnalliset muutokset ovat vaikuttaneet toimintaan. Seurakunnan kerhoja on suunnattu entistä nuoremmille, monessa seurakunnassa päiväkerhoihin otetaan jo kaksivuotiaita. Seurakunnilla on myös paljon vauvaperhetoimintaa ja toimintaa odottaville äideille. Perheiden tarpeet vaihtelevat alueellisesti paljon. Kerhojen lisäksi erilaiset tapahtumat, retket ja leirit ovat suosittuja nykyään, Raija Ojell kertoo.
Tiina Lamminaho
15.09.2025 | Petäjävesi, Tilaajille
– Nämä kosteikkohankkeet ovat sellaisia, että näissä voittavat kaikki, Ville Pätynen Petäjäveden Erämiehistä toteaa. Ennen kaikkea kosteikoilla lisätään vesilinnuille sopivia pesimäolosuhteita, mutta kosteikoista hyötyvät muutkin lajit. Luonnon monimuotoisuuden lisäämisen lisäksi kosteikot vähentävät ravinnehuuhtoutumia vesistöihin.
– Ja kosteikot tehdään alueille, jotka ovat huonosti metsätalouteen soveltuvia, eli metsänomistaja ei häviä mitään, Pätynen toteaa.
Petäjäveden Erämiesten ja Kuivasmäen metsästysseuran yhdessä toteuttama Hyttisuon kosteikko alkaa olla viimeistelytöitä vaille valmis.
– Kaivutyöt on tehty, nyt kaivupenkkoihin olisi vielä tarkoitus kylvää heinänsiementä. Lisää vettä alueelle tulee syyssateista ja keväällä tulvavesistä; keväällä kosteikko on valmiina vastaanottamaan muuttolinnut, Pätynen sanoo.
Lauri Ijäs Petäjäveden Luonto ry:stä kertoo, että matalavetinen kosteikko on mieleinen paikka vesilintujen ja kahlaajien lisäksi muun muassa sudenkorennoille ja vaikkapa viitasammakoille.
– Kosteikolle toivotaan etenkin sinisorsia, taveja, telkkiä sekä uhanalaisiksi luokiteltuja tukkasotkia ja haapanoita. Hyvin uhanalainen punasotka on vuosikymmeniä sitten pesinyt Petäjävedellä, joten sellainenkin voisi Hyttisuon kosteikkoon tulla, samoin mustakurkku-uikku. Kosteikko voi kiinnostaa myös kahlaajia, esimerkiksi vikloja. Muuttavat kahlaajat, kuten suosirrit saattavat ainakin viivähtää siellä, pikkutylli voisi pesiäkin, Lauri Ijäs kertoo.
– Me lähdimme tähän mukaan nimenomaan siksi, että tämä parantaa vesilintujen elinympäristöjä. Toimia tarvitaan, koska vesilintujen kannat ovat viime vuosina taantuneet, Kuivasmäen metsästysseuran puheenjohtaja Ossi Kokkila toteaa ja kertoo, että metsästysseurat ovat yhdessä päättäneet, ettei Hyttisuolla metsästetä, vaan alue rauhoitetaan samalla tavalla kuin aiemmin tehty Palosuon kosteikko.
– Vesilinnuille sopivat elinympäristöt ovat vähentyneet todella paljon viime vuosina ja se on vaikuttanut suoraan lintukantoihin. Vesilintukantoja yritetään elvyttää muun muassa maa- ja metsätalousministeriön SOTKA-hankkeella, josta maksettiin tämänkin hankkeen suunnitelman teko ja patolaitteet, Ville Pätynen kertoo.
Hankkeen suunnitelman teki riistakeskus.
– Hyttisuo on entinen turvetuotantoalue, turvetta täältä ei ole nostettu ainakaan kymmeneen vuoteen. Aikoinaan, kun alue otettiin turvetuotantokäyttöön, suolle tuleva puro johdettiin virtaamaan suon ympäri, nyt Akkalammesta tuleva puro palautettiin omalle reitilleen tuomaan kosteikkoon vettä. Kosteikon teko aloitettiin raivaamalla alueen puusto. Patolaitteisto laitettiin paikoilleen kaivinkonetyönä, paikalla on säätöpato, jolla voidaan säätää veden korkeutta. Myös laskuojiin tehtiin patoja, jotta vesi saadaan pysymään kosteikolla. Maasta, joka kaivettiin ylös, tehtiin pesimäsaarekkeita vesilinnuille, Pätynen selvittää.
– Tämä oli hyvä paikka tehdä kosteikko, täällä oli jo valmiiksi joitakin korkeampia kohtia. Kun tehtiin luonnon mukaan vähimmällä työllä, saatiin tehtyä kustannustehokkaasti. Toimiakseen kosteikko vaatii sen, että vettä tulee ja vesi vaihtuu. Nykyisin kuivat jaksot ovat yleistyneet Suomessakin niin, että pelkona on, ettei kosteikolle tule tarpeeksi vettä, mutta Hyttisuolla näyttää nyt hyvältä.
Monenlaisia hyötyjä
Hyttisuon kosteikko on noin neljän hehtaarin kokoinen, maan omistaa Veikko Sipilä.
– Kosteikon teko tähän oli aika luonteva ratkaisu. Turpeennosto tuosta on lopetettu ajat sitten, ja kohta on sen verran kostea, ettei siinä kasva metsä, kun siellä vesi seisoo, joten ei sille ole muuta käyttöä, Sipilä sanoo.
– Kosteikkona siitä on paljon hyötyä, niin luonnolle kuin ihmisillekin, se on hyväksi sekä luonnon monimuotoisuudelle että vesistöille. Kosteikon tekoa ehdotti Petäjäveden Erämiesten Keijo Ekman, ja minua ajatus kiinnosti heti, Sipilä sanoo.
Kosteikon tekoon on saatu tukea Metsä Groupin luontohankkeiden rahoitusohjelmasta sekä Suomen Metsäsäätiöltä, omarahoitusosuutta on katettu metsästysseurojen väen talkootyöllä.
– Metsäala tarvitsee nyt yhteistä tulevaisuustyötä enemmän kuin koskaan. Paikallislähtöinen Hyttisuon kosteikkohanke on erinomainen esimerkki siitä, miten yhdessä luodaan uutta ja vaikuttavaa toimintaa monimuotoisuuden ja ilmaston hyödyksi, Metsäsäätiön toimitusjohtaja Martta Fredrikson toteaa ja sanoo, että tämänkin hankkeen rahoituksen mahdollistavat suomalaiset metsänomistajat ja puuta jalostava teollisuus yhdessä, sillä Metsäsäätiö toimii pääosin lahjoitusvaroin, puukauppojen yhteydessä lahjoitettujen metsäsäätiömaksujen voimin. Metsäsäätiö rahoittaa metsäluontohankkeiden lisäksi myös koululaisten metsäkasvatusta, metsäalan tutkimusta sekä päättäjäviestintää.
Hyttisuon kosteikkohankkeesta järjestetään vielä syksymmällä yleisötilaisuus, jossa hanketta esitellään.
Tiina Lamminaho
14.09.2025 | Alueelta, Kiinnitetty
On tullut jälleen aika etsiä kuva rosoisimmasta raitista – missä sijaitsee Suomen surkein kylätie vuosimallia 2025?
Millaista tietä sinä kuljet? Suomen Kylät ry ja Suomen Tieyhdistys ry etsivät Suomen surkeinta kylätietä kuvakilpailulla. Lähetä kuva tiestä kilpailuun 6.10 mennessä ja kirjoita, miten kuvassa näkyvä tien kunto hankaloittaa elämääsi. Suomen surkein kylätie vuosimallia 2025 valitaan Maaseudun Tulevaisuuden verkkosivuilla tapahtuvalla yleisöäänestyksellä.
Toista kesää jatkunut päällystysbuumi on helpottanut tieverkon tilannetta monin paikoin, mutta Suomen Tieyhdistys ry ja Suomen Kylät ry ovat huolissaan maaseudun kyliin vievistä teistä. Teiden merkitys ihmisten hyvinvoinnille ja turvallisuudelle on suuri. Arjen sujuvuus, ruoantuotanto ja energiansaanti riippuu pitkälti sitä, miten liikenne tiestöllä kulkee.
Kylätiet ja niiden varaan rakentuva aktiivisuus tuottaa monenlaista taloudellista ja henkistä hyvinvointia maaseudulle ja kaupunkeihin.
– Vaikka kilpailussa on mukana humoristinen kulma, niin Suomen surkeinta kylätietä etsiessämme etsimme samalla ratkaisuja parempaan arkeen. Surkein Kylätie -kilpailu on tärkeä muistutus, että koko Suomi tarvitsee toimivat yhteydet, Suomen Kylien viestintäpäällikkö Timo Metsäjoki sanoo.
– Huoli Suomen tieverkosta on suuri. Huolimatta kasvaneista päällystysmääristä, huonokuntoisia teitä riittää. Mikäli teiden pintaa ja rakennetta ei vahvisteta ajoissa, se johtaa aikaa myöten kalliimpiin remontteihin ja tämä vaatii eduskunnalta rahaa, harmittelee Suomen Tieyhdistys ry:n toimitusjohtaja Simo Takalammi.
11.09.2025 | Alueelta, Kiinnitetty, Korpilahti, Tilaajille
– Puinnit on tehty ja viljaa tuli ihan hyvin, viime aikoina on ollut paljon huonompiakin vuosia. Myös nurmet kasvoivat tänä kesänä hyvin, Reino Henttala toteaa. Henttalan pelloilla Moksissa kasvoi tänä kesänä nurmen lisäksi ohraa, kauraa ja syysvehnää.
– Kaura ei oikein tykännyt kuivuudesta, mutta ohra pärjäsi paremmin, ainakin meillä. Sehän on tilakohtainen juttu ja riippuu monesta asiasta, miten viljaa tulee, Henttala sanoo.
– Alkukesän viileys sopi etenkin nurmille todella hyvin, nurmet eivät oikein tykkää helteestä. Ensimmäinen nurmisato oli tosi hyvä, toinen kärsi vähän kuivuudesta, mutta kolmatta nurmisatoa on taas tullut hyvin, Henttala sanoo ja kertoo, että heidän peltojensa tuotto menee lähes kokonaan omien eläinten ruoaksi.
Sirkku Mennalan mukaan kesä on ollut haasteellinen. Leustun tilalla kasvaa syys- ja kevätvehnää, ohraa, kauraa, ruista, kuminaa ja hernettä. Viime viikolla puinnit olivat vielä meneillään.
– Erityisesti ohra on meillä kärsinyt alkukesän kylmyydestä. Ja märkyys verotti satoa paikoissa, joissa vesi ei päässyt pellolta pois. Kylmää ja märkää seurannut kuumuus taas teki sen, etteivät jyvät kasvaneet isoksi, Sirkku Mennala sanoo.
– Sadonkorjuu meillä pääsi alkamaan suunnilleen samaan aikaan kuin normaalisti. Meillä on useita viljelykasveja osittain senkin takia, ettei syksyllä ole kauheaa ruuhkaa, kun kasvit valmistuvat eri aikaan. Sadonkorjuu aloitetaan kuminasta, viimeisenä puidaan kevätvehnä. Nyt on ollut hyviä kelejä, mutta mitä pidemmälle syksy etenee, sitä epävakaisemmat kelit tulevat ja aamu- ja iltakosteus lyhentävät tehokasta puintiaikaa, Mennala toteaa ja kertoo, että useat viljelykasvit myös hajauttavat riskiä.
– Lisäksi EU vaatii tilakohtaista viljelykiertoa.
ProAgria Keski-Suomen palvelupäällikkö Lauri Lehtilä kehuu etenkin kesän nurmisatoja ja toteaa saman kuin Reino Henttala.
– Nurmet hyötyivät viileästä ja sateisesta alkukesästä. Etenkin kesän ensimmäinen nurmisato on ollut Keski-Suomessa runsas ja laadultaan hyvä. Kun helteet alkoivat, jossain paikoin nurmet mahdollisesti kärsivät helteistä ja kuivuudesta. Tänä vuonna olosuhteiden puolesta kolmaskin sato on mahdollista korjata, tosin valtaosalla Keski-Suomen tiloista korjataan minun tietojeni mukaan vain kaksi nurmisatoa, Lehtilä sanoo.
Viljojen puinnit ovat Lehtilän mukaan Keski-Suomessa loppusuoralla.
– Kevätviljojen sadot ovat määrällisesti hyviä. Jossain tiloilla on saatu jopa erinomaisia satoja, jossain on jääty hieman vähemmälle, Lehtilä toteaa ja kertoo, että Keski-Suomessa viljellään eniten ohraa ja kauraa sekä jonkin verran vehnää.
– Täällä viljellään lähinnä kevätviljoja, syysviljoja on pinta-alallisesti paljon vähemmän. Ja nurmeahan Keski-Suomessa on varsin paljon, Lehtilä kertoo.
Viljasadon laadusta Lehtilä ei vielä osaa sanoa paljoa.
– Ei sato laadullisestikaan huonolta näytä. Kuivuus ja helteet ovat saattaneet vaikuttaa jonkin verran laatuun, satomäärässä ne näkyvät siten, että etenkin kaurassa on ollut pieniä jyviä ja jossain kohdin jyvät ovat jääneet kehittymättä eli hehtolitrapainot ovat olleet matalia. Hellejakso osui monin paikoin jyvän täyttymisvaiheeseen, joten se on vienyt osan potentiaalisesta sadosta. Sen sijaan ohrassa on ainakin joillakin tiloilla ollut ihan hyviäkin hehtolitrapainoja, Lehtilä kertoo.
– Viileän alkukesän ansiosta kasvustot lähtivät tasaisesti kasvuun ja vettäkin täällä on tullut kohtuullisesti. Esimerkiksi Kaakkois-Suomessa on ollut hurjia sademääriä ja ne ovat leikanneet satoa, täällä päästiin helpommalla.
Tiina Lamminaho
05.09.2025 | Petäjävesi, Tilaajille
– Muistan, että ensimmäisenä koulupäivänä oli kaunis ilma; päivällä tuli kuuma, kun aamulla oli laittanut liikaa päälle. Kaisan äiti saattoi meitä kouluun. Kävelimme ihan puhumatta, kun meitä jännitti niin kovasti, Sanni Tiihonen (os. Hannonen) muisteli ensimmäistä koulupäiväänsä Kintauden koulussa tasan 60 vuotta sitten. Kaisa, jonka kanssa Sanni meni yhdessä kouluun, oli serkkutyttö Kaisa Vähätiitto, nykyiseltä sukunimeltään Ojalehto.
Silloin 60 vuotta sitten lukuvuosi alkoi 1. syyskuuta, ja nyt tämän vuoden syyskuun ensimmäisenä päivänä Sanni Tiihonen, Kaisa Ojalehto ja muut Petäjäveden eput vuosimallia 1965 tapasivat Miilussa ja Masuunissa. Päivään kuului entisten koulukavereiden kanssa jutustelun lisäksi hieman tietoa nykypäivän kouluoloista.
– Paljon on muuttunut, mutta paljon on samaakin. Nykyään oppilaiden ja opettajien välillä on enemmän vuorovaikutusta, ennen opettaja puhui ja oppilaat kuuntelivat. Ennen ei myöskään erityistä tukea tarvitsevat oppilaat saaneet tukea kuten nykyisin. Ennen vanhaan tukea tarvitsevia pidettiin vain kurittomina tai tyhminä ja he jäivät luokalleen, Sanni Tiihonen ja Sirpa Koivisto pohtivat.
Ulkohuussit ja merkillisiä ruokia
Sinä aikana, kun Sanni Tiihonen, Kaisa Ojalehto ja Sirpa Koivisto kävivät Kintauden koulua, rakennettiin uusi Jyväskylä – Keuruu -tie ja Kintauden koulua laajennettiin.
– Sinne tuli jumppasali, uusi keittola ja sisävessat, Sirpa Koivisto muistelee.
– Minä pelkäsin hirveästi ulkohuussiin menoa, kun pojat kurkistelivat sieltä alta, Kaisa Ojalehto kertoo ja muistelee myös inhonneensa punajuuria.
– Heitin punajuuret ikkunasta pihalle, kun opettaja poistui tupakalle, Kaisa Ojalehto tunnustaa.
Kerttu Haapanen aloitti koulutaipaleensa Kummun koulussa ja Taina Huhtisaari (os. Nieminen) Kukkaron koulussa. Molemmat olivat koulunsa ainoita eppuluokkalaisia.
– Kevätjuhlassa opettaja sanoi, että oli vaikea antaa arvosanoja, kun olin luokan ainoa oppilas, Taina Huhtisaari toteaa.
Sekä Kummun koulu että Kukkaron koulu lopetettiin 1960-luvun lopulla. Kerttu Haapanen siirtyi neljännelle luokalle Kintauden kouluun, Taina Huhtisaari kolmannelle luokalle kirkonkylän kouluun.
– Kyllä minua jännitti ihan kamalasti isoon kouluun siirtyminen, Taina Huhtisaari kertoo.
Kirkonkylän koulussa koulutiensä aloittanut Terho Raitanen muisteli, että ruoka oli merkillistä, eikä aina maistunut.
– Esimerkiksi sipuleita jemmattiin jopa pulpettien alle, kun ei haluttu syödä niitä, Raitanen muistelee.
– Meillä kyllä oli aina hyvää ruokaa, kehui Ylämäen koulua käynyt Ari Ohra-aho.
Sekä Raitasen että Ohra-ahon mielestä koulunkäynti oli kivaa ja kouluun mentiin mielellään.
– Minä olisin halunnut jopa etukäteen tutustumaan kouluun, mutta en päässyt. Isoveljeni eivät tykänneet koulunkäynnistä, mutta minä menin aina mielelläni kouluun, Terho Raitanen sanoo ja muistelee, kuinka olisi halunnut kouluun jopa 42 asteen pakkasella.
– Auto ei lähtenyt käyntiin, mutta naapurissa oli hevonen. Minä olisin halunnut, että kaikki naapuruston lapset olisi viety sillä kouluun, mutta vanhemmat eivät suostuneet, Raitanen sanoo. Pekka Romula muisteli menneensä Ulkolan kouluun lähes 30 asteen pakkasella.
– Pakkasraja oli 30 astetta, eikä sinne kouluun silloin kovin moni tullut, Romula kertoo.
Kouluja oli vielä kylilläkin
Vuonna 1965 eppuluokalle menneet aloittivat koulunsa kansakoulussa. Neljännellä luokalla pyrittiin oppikouluun, sinne oli pääsykokeet. Jos neljänneltä luokalta ei päässyt oppikouluun, voi vielä yrittää viidenneltä luokalta. Ne, jotka eivät halunneet, päässeet tai muuten voineet mennä oppikouluun, jatkoivat vielä kaksi vuotta kansakoulussa ja sitten vuorossa oli kansalaiskoulu.
– Peruskoulu tuli meidän kouluaikana, olimme oppikoulussa, Kaisa Ojalehto kertoo.
– Peruskoulun tulo näkyi siinä, että koulu ei enää maksanut, opetussuunnitelma meillä pystyi samana.
Vuonna 1965 koulua oli myös lauantaisin. Syyslomaa ei ollut, mutta syksyisin oli yhden päivän mittainen perunannostoloma.
– Se muuttui jo ennen peruskoulua, lauantaisin kävimme koulua vain ensimmäisen ja toisen luokan, Kaisa Ojalehto ja Taina Huhtisaari muistelevat.
Kyläkouluja Petäjävedellä oli vuonna 1965 vielä runsaasti. Kirkonkylän lisäksi koulua käytiin Kintaudella sekä Tupamäen, Ylämäen, Kuitulan, Kummun, Pengerjoen, Metsäkulman, Ulkolan ja Kukkaron kouluissa.
– Parhaimmillaan Petäjävedellä on ollut 17 koulua. Kyläkouluja lopetettiin jo 1950-luvun lopussa ja 1960-luvun alussa, Eija Wilmi kertoo.
Eput vuosimallia 1965 -tapaamisessa oli mukana eppuluokkalaisia lähes kaikista vuonna 1965 Petäjävedellä toimineista kouluista.
– Kymmenen vuotta sitten meillä oli Kirkonkylän koulun vuoden 1965 eppuluokkalaisten tapaaminen. Siellä puhuimme, että tapaamme uudelleen kymmenen vuoden kuluttua ja sitten tuli idea, että tapaamiseen kutsutaan myös kyläkouluissa koulutiensä aloittaneet, Paula Vulli kertoo.
– Nyt meillä on uusi tapaaminen jo viiden vuoden päästä. Ja niillä meistä, jotka jatkoivat oppikouluun, on jo sitä ennen riemuylioppilasjuhlat.
Tiina Lamminaho
