Suruviesti.
Viesti lähti tutusta numerosta Versotieltä, mutta sen kirjoitti toinen. Viesti nousi korkeuksiin ja kohtasi jossain stratosfäärissä lumihiutaleet, jotka olivat matkalla alas peittämään viimeisten askeleiden jalanjäljet kotipihalla.
Kun viesti tavoitti minut, istuin Wienissä hotellin kahvihuoneessa juomassa kamomillateetä, taustalla soi Mozart. Huomasin, että Veikolta oli tullut viesti. Mutta se olikin Hannele-vaimon kirjoittama.
Ja se oli suruviesti.
Luin viestin kerran, toisenkin, mutta sisältö ei muuksi muuttunut. Veikko Ripatti, työtoverini yli 20 vuoden ajalta oli kuollut – tempaistu pois, kuten läheiset kirjoittivat.
Sanat olivat yksi Veikon monista ammateista ja nyt muutaman kuluneen päivän aikana olen miettinyt kolmea suomen kielen kaunista sanaa. ”Osanotto”, ”myötäeläminen” ja ”edesmennyt”.
”Otan osaa” on niin paljon vahvempi ilmaus kuin englannin sorittelu. Oikeasti halutaan ottaa edes pieni pala surua kannettavaksi siltä, jonka taakka on raskain. Ja ”myötäeläminen”, eletään myötä, kuljetaan rinnalla, ollaan ajatuksissa – siihenkin sanaan tiivistyy paljon inhimillistä hyvää. Toivon, että osanottaminen ja myötäeläminen on aidosti helpottanut Veikon läheisimpien menetyksen tuskaa.
Myös ”edesmennyt” on sanana kaunis ja ikiaikainen. Uskossaan vahva Veikko on nyt edesmennyt, mennyt edeltä, päässyt perille.
Veikon viimeiseksi jutuksi PaikallisUutisissa jäi kannen kalakuva ja oikeastaan se onkin aika sopiva päätös luonnossa viihtyneen Veikon toimittajauralle.
Mutta kauan menee, ennen kuin oikeasti ymmärrän, että uusia juttuja ei enää tule.
Hanna Lahtinen
