En ole jouluihminen, mutta en osaa selittää edes itselleni, miksi en.
En kauheasti stressaa jouluperinteiden noudattamisesta tai muista ulkoisista seikoista. Maailmani ei kaadu, vaikka lanttulaatikko kärähtäisi tai kuusesta puuttuisi tähti.
Joulun kaupallisuuden pystyn sujuvasti välttämään ja joulua edeltävä yhteisöllisyys myyjäisineen ja tonttujuhlineen suorastaan viehättää.
En pelkää myöskään hiljaisuutta ja rauhaa. Nautin siitä, mutta silkkaa toimettomuutta en kestä pitkään. Vanhassa talossa asuminen poistaa tämänkin huolen.
Olen jopa alkanut pitää joululauluista, varsinkin suomalaismelankolisista, niistä joissa lapsi hukkuu hankeen ja pikkuveli muuttuu varpuseksi. Ainoastaan siitä en tykkää, missä vangit päästetään vankiloistaan. Vaikka kuinka olisi kyse kielikuvasta ja henkisistä vankiloista, niin minulle tulee yhteiskuntarauhaton heitteillejättöfiilis.
Joulu on muistojen aikaa, varsinkin joulumuistojen, mutta en niistäkään ainakaan kovin suurta syytä löydä joulukammooni. Enimmäkseen jouluni ovat olleet hyviä, tavallisia perhejouluja erilaisilla kokoonpanoilla.
Silti valon juhlassa on jotain synkkää. Pelkään joulua kuin muumit, tietämättä mitä pelkään. Joulu tuntuu joskus aivan fyysisenä painona, joka jouluviikolla alkaa hiipiä hartioiden päälle ja jota ei saa karistettua. Tai palana kurkussa, jota ei saa nielaistua.
Mutta siinä kohtaa joulua, kun tunnen, että paino alkaa hartioilla keventyä, pala kurkusta poistua, menen ulos ja nostan kasvoni kohti taivasta ja hetken vain olen. Se on minun jouluperinteeni.
Pelotonta joulua jokaiselle!
Hanna Lahtinen
