30.09.2025 | Alueelta, Tilaajille, Uurainen
Johanna Salmela on aina viihtynyt vedessä. Lapsena hän ui kilpaa hallissa ja menestyikin SM-tasolle asti. Elettiin Suomen uinnin kulta-aikaa ja miesten puolella pulikoivat sellaiset nimet kuin Antti Kasvio ja Jani Sievinen. Aikuisena uinti on ollut Johannalle kuntoa ylläpitävä harrastus, ja viimeiset 10 vuotta hän on harrastanut avovesiuintia. Hän harrastaa myös melomista.
Kesämökki isän kotijärven, Kyynämöisen, rannalla Virtasalmen suulla on aina ollut rakas paikka.
– Lapsena pulikoitiin Kyynämöisessä, mutta silloin varsinainen uintiharrastus keskittyi halliin. Avovesiuinnissa piti ensin uskaltaa alkaa pitämään silmiä auki veden alla. Monta vuotta pidin silmiä kiinni aina veden alla ja vain hengittäessä avasin silmät, koska oli liian pelottavaa “nähdä” tummaan veteen.
Avovesiuinti on siis uintia luonnonvedessä eli meressä, järvessä, lammessa tai joessa. Laji kasvattaa suosiotaan, ja korona-aika suljettuine uimahalleineen lisäsi harrastajien määrää. Maailmalla avovesiuinti on laajasti kilpailtu laji, jossa kilpaillaan EM- ja MM-kilpailuissa sekä olympialaisissa, joissa matka on 10 kilometriä. Viime keväänä Johanna Salmela osallistui pitkästä aikaa aikuisuimareille tarkoitettuihin Masters-uintikisoihin hallissa, mutta avovedessä hän ei ole kilpaillut.
Avovesiuintia voi harrastaa ilman erityisiä välineitä, mutta ainakin uimalakista ja uimalaseista on avovedessä hyötyä: lakki vähentää lämmön haihtumista pään alueelta ja uimalasit parantavat näkyvyyttä vedessä. Uimari voi myös käyttää neopreenivarusteita, kuten märkäpukua, lakkia, hanskoja ja sukkia, varsinkin pidemmillä uintimatkoilla. Tärkeä varuste on myös uinti- eli turvapoiju, mikä auttaa muita vesilläliikkujia havainnoimaan uimarin paremmin ja tarvittaessa poijun varassa voi levätä kesken uinnin.
– Minulla on uimataustaa, joten käytän märkäpukua lähinnä kylmää torjumaan, mutta kokemattomalla uimarilla se myös kelluttaa ja korjaa asentoa, Johanna Salmela kertoo. Uintitekniikka, jota Johanna ja suurin osa avovesiuimareista käyttää, on krooli.
Kovin kylmiin vesiin hän ei lähde, vaan 17–18 astetta on hänelle sopiva lämpötila uida, varsinkin pidempiä matkoja. Myöskään kovin tuulisella säällä hän ei uinnista nauti. Normaalin lenkin pituus saattaa olla 3–5 kilometriä.
Viime kesänä hän esimerkiksi ui Sääkspää-järvet päästä päähän, Marjoniemestä Virtasalmeen. Matkaa kertyi noin viisi kilometriä ja aikaa kului tunti ja 40 minuuttia. Erityisen hienot maisemat hän on kokenut Etelä-Konneveden uintivaelluksella.
– Koska Sääkspään reitti oli uusi, äiti tuli venellä vastaan. Usein uin myös yksin, mutta tietysti pitää tuntea omat voimavaransa hyvin. Jos tulee krampintunnetta, täytyy hiljentää tahtia ja venytellä.
Seuraavaksi hän aikoo tutustua kirkasvetiseksi mainittuun Akkoon ja Muikkujokeen ja kokeilla pystyykö muikkujokea uida Muikkulammelle asti. Alussa vesikasvien seassa uiminen ei tuntunut kovin miellyttävältä, mutta nykyään Johanna on tottunut kasveihin.
Johanna Salmela on uinut myös ryhmässä, esimerkiksi Tammisaaren ulkosaaristossa sijaitsevan Jussarön ympäri.
Hanna Lahtinen
30.09.2025 | Tilaajille, Uurainen
Niinimäen tilalla tehtiin sukupolvenvaihdos reilu vuosi sitten. Vanha isäntäpari Harri ja Pirjo Palonen siirtyivät sivuun, ja vastuun tilasta ottivat veljekset Ville ja Jesse Palonen.
Asiat ovat loksahdelleet mukavasti pikkuhiljaa paikoilleen. Naapuritila Ylä-Niinimäen isännän kuoltua ilman perillisiä, tila joutui valtiolle ja tuli myyntiin yli 10 vuotta sitten. Tuolloin vielä melko nuori Jesse Palonen innostui ajatuksesta ostaa talo, ja ajatus yhteisestä tilanpidosta isoveli Villen kanssa alkoi hiljalleen kehittyä.
Maat lohkottiin valmiiksi niin, että sekä Ala- että Ylä-Niinimäen talot ovat omilla tonteillaan ja laidun- ja metsämaat omanaan. Villen perhe asuu Ala-Niinimäessä ja Jessen Ylä-Niinimäessä.
Jo alle kolmikymppisenä Jesse Palonen perusti oman Niinimäen Puu -nimisen yrityksen, joka valmistaa polttopuuklapeja. Päivätyö hänellä on Suolahden Metsä Woodilla. Ville Palonen taas työskentelee sähköasentajana kartonkitehtaalla.
Kumpikaan nuorista isännistä ei siis ole päätoiminen viljelijä, vaikka ovatkin käyneet maatalousalan koulutuksen ja luomukoulutukset ja kouluttavat itseään jatkuvasti. Tämä tarkoittaa, että työpäivälle kertyy mittaa, vaikka emolehmätilalla moni asia onkin koneellistettu.
– Liian kova homma olisi ollut yksinään tähän lähteä, mutta yhdessä homma toimii, Ville Palonen sanoo.
Ehdoton edellytys on, että ainakin isoimmista asioista vallitsee yhteisymmärrys, eikä turhanpäiväiseen kinasteluun tarvitse tuhlata aikaa ja voimavaroja. Työnjako muotoutuu tarpeen mukaan.
– Tilalla hoidetaan eläimet ja peltohommat yhdessä. Minä yritän tehdä oman osaamisalueen, eli sähköalan ja korjaushommat. Pirjo tykkää käydä paalaamassa ja Harri kaataa heinää, Ville kertoo.
– Me myös tsempataan toisiamme koko ajan, nuoret isännät kertovat.
Kiitosta sitoutumisesta annetaan myös vaimoille, Susanna Paloselle ja Annukka Liimataiselle.
Ville ja Jesse Palonen ovat tilan viides sukupolvi samaa sukua. Ensimmäiset Paloset, Matti ja Ida, ostivat tilan aivan 1900-luvun alussa.
– Heillä oli toisena vaihtoehtona ostaa tila Honkolasta, mutta päätyivät tähän, koska tämä ei ollut niin hallanarka. Sitä ennen tässä olivat asuneet muut suvut, mutta ilmeisesti nälkävuodet olivat verottaneet väkeä, Harri kertoo. Matin ja Idan jälkeen seurasi Otto ja Vieno Palosen aika, ja sitten toimeen tarttuivat Harrin vanhemmat Seppo ja Aulikki Palonen.
Ville ja Jesse Palonen saivat haltuunsa hyvin hoidetun tilan. Kun Harri ja Pirjo Palonen aikoinaan vuonna 1995 aloittivat tilanpidon, he pistivät ensi töikseen päärakennuksen kuntoon ja rakensivat lisää karjasuojia ja varastoja. Iso pihatto rakennettiin vuonna 2000.
– Silloin alussa emolehmiä oli 16 ja lisäksi sonneja kasvamassa. Karjan lukumäärä kasvoi, ja jossain vaiheessa eläimiä tuli Sukevan vankilastakin. Enimmillään oli 120 emolehmää ja koko pääluku noin 260, mikä oli ihan liian suuri laidunmäärään nähden. Rotu oli silloin pääasiassa charolais, Harri Palonen kertoo.
Iso emolehmäkarja ei ollut ihan helppo hallittava. – Mitä paremmat kasvut, sitä pitelemättömimmiksi elukat kävivät. Jossain vaiheessa laitumelle ei kukaan muu kuin minä uskaltanut edes mennä. Kyllästyin tähän, ja sen jälkeen keskityttiin kasvattamaan lihamullikoita. Oli tarkoitus siirtyä luomuun, mutta ei löytynyt luomuvasikoita. Pojilla oli heti selvät suunnitelmat, kun he aloittivat, että palataan emolehmiin.
– Tämä aberdeen-angus on helppo ja mukava rotu. Nyt ollaan luomussa pelloista ja eläimistä. Eläimet syövät vaan luomunurmirehua ja joka eläimellä on nimet. Ne pääsevät myös ympäri vuoden vapaasti laitumelle, Ville Palonen kertoo.
– Tavoitteena on, että ensi keväänä emolehmiä on 60, Jesse Palonen lisää. Koko karjan koko on nyt noin 120. Aberdeen-anguksien lisäksi on simmentalia, blondea ja charolaisia sekä näiden sekoituksia.
Emolehmä elää hyvän ja pitkän, jopa lähes 20-vuotisen lehmänelämän vapaasti ja ympärivuotisesti laiduntaen. Laidunkauden ulkopuolella karja syö nurmirehua. Pihatto tarjoaa suojaa talviaikaan. Myös poikimaan tullaan poikimakarsinaan, jossa vasikka viettää emän kanssa muutaman päivän. Sonnivasikat lähtevät välityksen kautta toisille tiloille kasvamaan, ja lehmävasikoista kasvaa uusia emolehmiä.
– Pihatossa käytetään kuivikkeena turvetta, joka silputaan heinän kanssa ja puhalletaan apevaunulla pihattoon. Olemme myös asentaneet lukkoparsia, jotka helpottavat isojen eläinten käsittelyä. Esimerkiksi irronnut korvamerkki on siten helpompi asentaa, Jesse kertoo.
Harri ja Pirjo Palonen eivät jääneet tilalle syytinkiläisiksi, mutta ovat apuna tarvittaessa. Ville ja Jesse laativat viljelysuunnitelman, Harri hoitaa peltolohko- maatalouskirjanpidon. Maatalouden ohjelmakauden vaihdos pistää aina kuviot uusiksi.
– Jos isä ei kirjanpitoa tekisi, niin teettäisimme sen ulkopuolisella, Jesse sanoo.
Varsinkin vanhaisäntä tarjoaa myös neuvoja kysyttäessä.
– Kaikkea sitä rahaa, mikä tulee maataloudesta, ei kannata heti työntää takaisin maatalouteen, vaan käyttää elämiseen, kuten palkansaajatkin tekevät. Investoida toki pitää, mutta vain noin 10-15 prosentilla tuloista. Ei ole oikein, että piha on koneita täynnä ja tuvassa roikkuu 30 vuotta vanhat verhot, Harri Palonen sanoo, ja Pirjo toteaa, että Harri on myös elänyt oppiensa mukaan ja verhoja on uusittu.
Taustalla on tärkeä ajatus, ettei viljelijän omaa jaksamista ja hyvinvointia kannata väheksyä.
Uuraisten maatalous – vahvaa kotieläintuotantoa ja monipuolista viljelyä
Niinimäen tilavierailulla Elsi Kataisen seurana oli monia uuraislaisia viljelijöitä ja moni heistä kehaisi, että Uuraisilla on erityisen pätevä ja mukava maaseutuasiamies, jolta saa aina tarvittaessa apua. Maaseutuasiamies on tässä tapauksessa nainen, Päivi Laasanen ja hän toimii Laukaan yhteistoimintaaluella ja vastaa Uuraisten lisäksi myös osasta Laukaan ja Joutsan tiloja.
Avuliaasti Laasanen myös kokosi faktatietoa uuraislaisesta maataloudesta.
Uuraisilla toimii yhteensä 66 maatilaa, joista merkittävä osa keskittyy nautakarjatalouteen. Uuraisten kahdeksan lypsykarjatilaa ja 12 nautatilaa muodostavat vahvan kotieläintuotannon keskittymän verrattuna naapurikuntiin. Tämä painottaa viljelyn nurmivaltaisuutta, joka tukee karjatalouden tarpeita.
Loput 46 tilaa ovat erilaisia kasvinviljelytiloja ja tiloja joilla on hevosia tai lampaita, sekä yksi alpakkatila. Puutarhatiloja on yksi ja kasvihuonetiloja yksi. Maatilamatkailutiloja on yksi, jolla on myös hevosia ja lampaita.
Kuten muuallakin Keski-Suomessa, metsätalous on tärkeä osa maatilojen toimintaa. Peltopinta-alat ovat suhteellisen pieniä, ja maastonmuodot voivat paikoin vaikeuttaa viljelyä. Tästä huolimatta tilat ovat onnistuneet hyödyntämään maata tehokkaasti ja kestävästi.
Uuraisilla panostetaan myös luomutuotantoon: kahdeksan tilaa toimii luomuna, ja 25 prosentia viljellystä peltopinta-alasta on luomussa, luku on valtakunnallisestikin merkittävä.
Tilat ovat siirtyneet sujuvasti sähköiseen asiointiin, ja digitalisaatio on edennyt hyvin. EU:n alueella käytössä oleva satelliittiseuranta ei ole aiheuttanut merkittäviä ongelmia tai taloudellisia menetyksiä, sillä viljelytoimet ovat pääosin laadukkaita.
Vaikka sähköinen tukihakemus on helppo tehdä, EU:n nykyinen ohjelmakausi on osoittautunut haastavimmaksi koskaan tukiehtojen osalta. Monimutkainen lainsäädäntö ja tukiehtojen hallinta ovat merkittävä rasite viljelijöille, jotka joutuvat käyttämään paljon aikaa ja resursseja hallinnollisiin tehtäviin.
Nuorten viljelijöiden määrän väheneminen ja investointien haasteet ovat koko Suomen maatalouden huolenaiheita. Uuraisilla tilanne näyttää kuitenkin valoisammalta: useita uusia navettarakennuksia on rakennettu viime vuosina, mikä kertoo uskosta kotieläintuotannon jatkumiseen.
– Tulevaisuudessa maataloustukien kohdistaminen elintarvikkeita tuottaville tiloille on entistä tärkeämpää, jotta maatalous pysyy kannattavana ja elinvoimaisena, Päivi Laasanen toteaa.
Hanna Lahtinen
26.09.2025 | Tilaajille, Toivakka
Toivakan kirjastolla on kesän ajan kokoontunut viikoittain kielikahvila, jossa herkutellaan suomeksi ja suomella.
– Kielikahvilan idea syntyi jo vuosia sitten, kun toimin Joutsassa valmistavan luokan opettajana. Jo silloin mietin, miten kunta voisi tukea integroitumista yhteisöön. Kun aloitin Toivakassa hyvinvointisuunnittelijana, aloitin myös tuotekehitystyön erikoisammattitutkinnon opinnot, jotka olivat käytännössä palvelumuotoilua. Ensimmäinen kielikahvila oli kehittämisprojektini näissä opinnoissa, kertoo hyvinvointisuunnittelija Satu Korhonen.
– Kahvilassa on juteltu hyvin vapaamuotoisesti kaikesta, on tutustuttu kirjaston valikoimaan ja palveluihin, arkisiin ja ajankohtaisiin Toivakan asioihin sekä harjoiteltu suomen kieltä pelailemalla. Muutaman kerran on saatu yllätysvieraitakin, hän jatkaa.
Satun rinnalla kahviloissa, on ollut mukana kirjastonhoitaja Anne Vihinen.
– On ollut mukavaa tutustua uusiin ihmisiin ja saada itsekin tietoa eri kulttuureista. Kielikahvila on myös tuonut uusia asiakkaita kirjastoon, hän kertoo.
Tällä kertaa kahvilassa ovat paikalla kanadalaissyntyinen Sabrina Malhi, sekä ukrainalainen Katerina Klimova tyttärensä Evan kanssa. Katerina tuo mukanaan herkullista porkkanakakkua.
– Toivakka on rauhallinen paikka ja viihdyn täällä, vaikka olen isosta kaupungista kotoisin. Kielikahvilassa on hyvä harjoitella kieltä ja saa tietoa monista asioista, hän sanoo.
Kun Ukrainan sota alkoi, Toivakkaankin saapui Katerinan tavoin useita kymmeniä sotaa paenneita henkilöitä. Kun kielikahvila vuonna 2023 aloitti, mukana saattoi olla kymmenenkin henkilöä. Pikkuhiljaa suuri osa on muuttanut esimerkiksi Jyväskylään lähemmäs opiskelu- tai työpaikkoja. Sillä, että suuri osa ukrainalaisista aloitti uuden elämän Suomessa pienellä paikkakunnalla, saattaa kuitenkin olla vaikutusta heidän nopeaan integroitumiseensa suomalaiseen yhteiskuntaan. Viime viikolla julkaistun tutkimuksen mukaan vain yhdeksän prosenttia sotaa paenneista ukrainalaisista haluaa palata sodan jälkeen kotimaahansa. Etenkin nuoret ja työikäiset tahtoisivat jäädä Suomeen.
Kanadalaissyntyinen Sabrina Malhi taas on oikea maailmankansalainen. Hän on asunut esimerkiksi Kiinassa ja Vietnamissa. Koronan aikaan hän palasi Suomeen toivakkalaisyntyisen miehensä kanssa.
– Tykkään käydä kielikahvilassa, mutta nykyään minulla on usein opiskelujen vuoksi niin kiire, etten aina ehdi.
Hän on aikaisemmalta koulutukseltaan opettaja ja opiskellut nyt pari viikkoa pelikehitystä Jamkin englanninkielisessä koulutuksessa ja viihtynyt hyvin.
– Kielikahvilalle on vaikea löytää sellaista ajankohtaa, että kaikki halukkaat pääsisivät mukaan. Toivakassa on esimerkiksi Esperissä vuorotyössä työskenteleviä ulkomaalaistaustaisia tai avioliiton kautta Toivakkaan tulleita, joilla saattaa olla pieniä lapsia. Mutta yritetään etsiä jatkossa aika, joka sopisi mahdollisimman monelle. Kielikahvilat kuitenkin jatkuvat, vaikka nyt kesän jälkeen jäädään pienelle tauolle, Satu Korhonen kertoo.
Hanna Lahtinen
25.09.2025 | Petäjävesi, Tilaajille
Petäjävedellä syntynyt toimittaja-kirjailija Ari Pusa, 65, tekee kirjaimellisesti historiaa ennen Italiassa ensi helmikuussa järjestettäviä talviolympialaisia. Häneltä nimittäin ilmestyy kirja nimeltään Voittajat (Tammi), joka käsittää 24 suomalaisen olympiavoittajan tarinat. Kirjan näkökulma on, miten tullaan olympiavoittajaksi. Teos on historiallinen siinäkin mielessä, että siinä julkistuu hiljattain kuolleen keihäslegendan Pauli Nevalan viimeinen haastattelu.
Petäjäveden Ylä-Kintaudella kasvanut Pusa oli itsekin aikoinaan hyvä yleisurheilija, parhaana lajinaan 800 metrin juoksu. Piirinmestaruuskisoissa hän muistelee olleensa parhaimmillaan neljäs B-poikaikäisenä. Kahden minuutin raja ei koskaan rikkoutunut, Pusan paras aika päämatkalla on 2.00,1. Se oli pitkään Petäjäveden Petäjäisten seuraennätys, kunnes arvokisoihin nyt tähtäävä Eemil Helander sen rikkoi.
– 17-vuotiaaksi urheilin, sitten tuli musiikki ja vei mukanaan, rumpuja muun muassa Jukka Ohra-ahon bändissä soittanut Pusa kertoo.
Edelleen hän soittaa, nyt SanomaCombo-yhtyeessä. Yhtye esiintyy pääosin Sanoma-konsernin tilaisuuksissa.
– On me tehty pari levyäkin ja yli sata keikkaa.
Kansakoulun Pusa kävi Ylä-Kintaudella, ylioppilaaksi hän kirjoitti Petäjäveden lukiosta 1980.
– Minusta ei koskaan pitänyt tulla toimittajaa. 1980 kesällä minun piti mennä VR:lle töihin mutta opettajani Irmeli Panhelainen kehotti minua harkitsemaan toimittajan uraa. Hänen mielestään olin hyvä ainekirjoittaja.
– Asia ei ollut aiemmin tullut mieleenkään mutta niin vain laitoin hakemuksen Keskisuomalaiseen. Sitten Heikki Marttila soitti ja pyysi Aholaitaan haastatteluun. Hän, toimituspäällikkö Ami Aittoniemi ja uutispäällikkö Mara Sihvonen sitten päättivät, että mies kelpaa. Ensimmäisen kesän olin kotimaalla, sitten kävin armeijan ja sen jälkeen palasin Keskisuomalaiseen vielä pariksi vuodeksi.
1983 Pusa pääsi opiskelemaan valtio-oppia ja yleistä historiaa Jyväskylän yliopistoon, josta hän valmistui yhteiskuntatieteiden maisteriksi.
Urheilun pariin sattumalta
Toinen käänteentekevä vuosi oli 1984.
– Oli Sarajevon talviolympialaiset ja pääsin tuuraamaan kisoihin lähtenyttä toimittajaa Erkki Kinnusta Keskisuomalaiseen. Lähinnä taitoin urheilusivuja olympialaisten ajan. Saman vuoden kesällä sain sitten pestin Uusi-Suomi-lehdestä. Ajattelin kuitenkin, että jotain isompaa sen olla pitää ja hain Helsingin Sanomiin politiikan toimittajaksi. Joku urheilutoimittaja jäi Hesarista noihin aikoihin pois ja paikkaa tarjottiin minulle. Sanottiin, että ole vaikka juhannukseen asti nyt aluksi. Mietin, että viitsinkö ryhtyä kirjoittamaan urheilusta. Mutta sille tielle jäin ja kirjoitin kaikille osastoille Hesarissa.
1995 Pusasta tuli HS:n uutispäällikkö ja 1997 urheilun esimies. Hän oli myös rakentamassa uutta tietokonesysteemiä lehdelle 2002-03 sekä toimi myös pääkirjoitustoimittajana – vain palatakseen aina takaisin urheiluun.
Käänne tuli 2016, kun HS:ssa oli yt-neuvottelut ja urheilun painopistettä alettiin siirtää HS:sta Ilta-Sanomiin. Lopullinen fuusio tapahtui lokakuussa 2024. Pusalle kehitys ei maistunut.
– Sanoin, että olen ollut Helsingin Sanomissa melkein 40 vuotta. Jos en saa kirjoittaa Hesariin niin antakaa vaikka potkut. Sain kirjoittaa lopun ajan Hesariin, mutta viime vuodenvaihteessa jäin sitten pois kokonaan. Joitakin keikkoja olen tehnyt mutta en mitään sen isompaa toimittajana, Pusa kertoo.
Kirjoja Pusa on tehnyt kuusi, kun Voittajat lasketaan mukaan. Immo Kuutsan tarina syntyi 2016 (Docendo), Tapio Lehtisen kanssa yhdessä teos Yksin seitsemällä merellä 2020 (Docendo), Harri Halmeesta kertova Manageri 2022 (Tammi) sekä Lehtisen kanssa vielä teokset Selviytyjä 2023 (Tammi) ja Kippari Lehtinen ja uusi sukupolvi 2024 (Tammi).
Merkittävistä ihmisistä Petäjäveden vuosilta Pusa mainitsee isovanhempiensa ja vanhempiensa lisäksi kaksi.
– Arto Loisa teki jutun meidän bändistä Petäjävesi-lehteen ja lisäksi kirjoitti minusta urheilijana. Petäjävesi-lehti muuten tulee edelleen tilattuna minulle ja olen lehden suuri fani. Petäjäveden lukion opettaja Irmeli Särkkä puolestaan ohjasi minua kiinnostumaan yhteiskunnallisista asioista. Ollaan Facebook-kavereita ja vaihdellaan kuulumisia.
– Käyn edelleen Petäjävedellä, vaikka tuttuja Ylä-Kintaudella on enää vähän. Vanhemmat ja isovanhemmat ovat kuolleet, heidän haudoillaan käyn. Muutamia luokkakokouksia pidettiin mutta sittemmin ne ovat jääneet. On omalla tavallaan sääli, että yhteys Petäjäveteen on muuttunut. Muistelen kuitenkin Petäjävettä pelkästään hyvällä, Ari Pusa sanoo.
Ja mitä kuuluu eläkeläisen elämään?
– Kesällä golfia ja talvisin sitten kirjojen kirjoittamista. Nyt, kun ei enää kirjoita urheilusta, huomaa, että urheilun seuraaminen on jäänyt vähälle.
Seppo Pänkäläinen
18.09.2025 | Korpilahti, Tilaajille
Ylä-Muuratjärven kylätalolla perehdyttiin viime viikolla niityn perustamiseen, oppia olivat jakamassa luonnontuoteasiantuntija Anni Rintoo ja puutarha-asiantuntija Riitta Peräinen Keski-Suomen maa- ja kotitalousnaisista.
– Olemme tehneet muutenkin yhteistyötä maa- ja kotitalousnaisten kanssa, ja he tarjosivat meille tällaista mahdollisuutta. Tokihan me tartuimme tilaisuuteen, Ylä-Muuratjärviseuran puheenjohtaja Helena Mieskolainen toteaa.
– Meillä oli tässä kylätalon pihassa sopiva kulma joutomaata, josta poistimme aiemmin lupiineja, ja ajattelimme, että nyt laitamme sen nätimmäksi. Suunnittelimme jo, että mahdollisesti voisimme perustaa niityn myös kylätalon toiselle puolelle tien varteen, niin että ohikulkijatkin näkisivät sen.
Niityn perustaminen aloitettiin traktorityöllä; Timo Ruppa poisti alueelta traktorin etukauhalla kasvillisuutta, tasoitti aluetta ja toi siihen hiekkaa. Sitten parinkymmenen neliön kokoinen alue haravoitiin, siihen kylvettiin niittykasvien siemeniä ja alue aidattiin, jotta sinne ei mennä vahingossa kävelemään, vaan niitty saa rauhassa kehittyä.
– Nyt kylvetyt kasvit eivät kuki vielä ensi kesänä, vaan vasta toisena tai kolmantena kesänä, Anni Rintoo kertoo.
– Ensi vuonna täytyy katsoa, miten niitty on lähtenyt kasvamaan. Jos kylvetylle alueelle on jäänyt kohtia, joissa niittykasveja ei ole lähtenyt kasvamaan, voidaan sinne kylvää lisää niittykasvien siemeniä. Jos alueelle tulee esimerkiksi lupiineja, ne poistetaan ja jos ensi keväänä on kovin kuivaa, voi niittyä kastella, jotta se lähtee hyvin kasvuun. Myöhemmin kastelua ei tarvita.
Tärkeää niityn hoidossa on loppukesästä tehtävä niitto.
– Niiton avulla niitty pysyy avoimena, eikä sinne tule esimerkiksi lehtipuita. Niittotähteet pitää korjata pois parin päivän päästä niitosta, muuten ne rehevöittävät niittyä liikaa. Jos alue on kovin rehevä, sitä voi niittää myös jo aiemmin kesällä, Anni Rintoo opastaa.
– Niityn voi perustaa myös alueelle, jossa kasvaa luonnostaan niittykasveja, silloin sinne ei tarvitse erikseen kylvää siemeniä. Kun aluetta niitetään ja kerätään niittotähteet pois, saadaan rehevyyttä pois ja perinteiset niittykasvit alkavat viihtyä paremmin.
Niityllä viihtyviä lajeja ovat esimerkiksi harakankello, kissankello, päivänkakkara, puna-ailakki, hiirenvirna ja niittynätkelmä. Kasvualustan rehevyydestä kertovia lajeja, joita niitylle ei toivota, ovat muun muassa nokkonen, maitohorsma, koiranputki, vuohenputki ja pujo.
– Niittyä ei lannoiteta. Suositeltavin hoitotoimenpide olisi laidunnus, jos siihen olisi mahdollisuus, mutta jos niitylle ei ole laiduntajia, sitä hoidetaan niittämällä ja keräämällä niittotähteet pois, Anni Rintoo sanoo.
Niittykasvien siemeniä voi kerätä itse, Anni Rintoon mukaan juuri nyt on hyvä aika kerätä siemeniä. Valmiita siemensekoituksia myös myydään.
– Siemenet voi kylvää keväällä tai syksyllä, kaksi- ja monivuotisille niittykasveille paras kylvöajankohta on syksy, Rintoo sanoo.
Niityt lisäävät luonnon monimuotoisuutta, niillä on runsas kasvilajisto ja sen myötä myös runsaasti hyönteisiä ja niiden saalistajia. Pölyttäjätkin pitävät niityistä, sillä niityillä kasvaa paljon pölyttäjien ravintokasveja.
– Niityn voi perustaa omalle pihalle, tai luonnon monimuotoisuutta voi lisätä vaikkapa jättämällä hieman nurmikkoa leikkaamatta, Anni Rintoo sanoo.
– Niityn perustamista voi kokeilla myös pienellä alalla tai esimerkiksi lavakauluksessa. Mullan sekaan kannattaa sekoittaa hiekkaa ennen kuin kylvää sinne siemenet. Pienikin niittykasvien lisääminen on hyväksi pölyttäjille, ja jos pienestä alasta saa hyviä kokemuksia, voi myöhemmin perustaa isomman niityn.
Ylä-Muuratjärvellä niityn perustamista oli opiskelemassa reilut kymmenen henkeä. Koulutusilta liittyi Luonnon monimuotoisuudella satoa -hankkeeseen.
Tiina Lamminaho
18.09.2025 | Alueelta, Petäjävesi, Tilaajille
Kirjailija Markku Ropposen vierailu Petäjäveden kirjastossa houkutteli paikalle etenkin Kuhala-kirjasarjan faneja. Kysymyksistä ja kommenteista päätellen monet paikallaolijoista muistivat tarkasti Kuhala-kirjojen tapahtumia, jopa paremmin kuin kirjailija Ropponen.
– En itse lue kirjojani sen jälkeen, kun ne on julkaistu. Siinä on se huono puoli, että aina en muista tarkasti, mitä olen esimerkiksi Kuhalasta sanonut ja vaarana on, että kirjoihin tulee ristiriitaisuuksia. Tosin en kyllä ole saanut sellaisesta juuri palautetta, Ropponen kertoi.
Ropposen kirjailijanura alkoi jo paljon ennen Kuhala-kirjoja. Vuonna 1990 julkaistiin Pronssijuhlat-romaani, sitä ennen Ropponen oli kirjoittanut runoja. Ensimmäinen Kuhala-kirja ilmestyi vuonna 2002.
– Pronssijuhlat on myös dekkari. Osallistuin dekkarinkirjoituskilpailuun, jossa en kummemmin pärjännyt, mutta käsikirjoitustani luonnehdittiin kehityskelpoiseksi, Ropponen kertoi. Vuoden odottelun jälkeen Tammi lupasi julkaista kirjan, siinä vaiheessa Ropposella oli jo seuraava käsikirjoitus valmiina. Pronssijuhlat-romaanista tehtiin myös kolmiosainen kuunnelma, seuraava kirja ”Kuolemanuni” sai Vuoden johtolanka -palkinnon.
– Siitä oli kannustavaa jatkaa uraa, Ropponen totesi.
Ropponen on kirjoittanut nelisenkymmentä kirjaa, joista pääosa on dekkareita.
Hieman omaa elämääkin mukana
– Kuhala-hahmo syntyi, kun jossain kustantajan juhlissa joku tuli sanomaan minulle, että miksi et kirjoita teoksia saman henkilön ympärille. Ensin ajattelin, että en varmasti ala kirjoittaa siten, Ropponen kertoi.
– Kuhala syntyi ilman isompaa miettimistä. Edellisissä dekkareissa oli jo muotoutunut tietynlainen tyyppi, enkä minä nimeäkään kauheasti miettinyt. Hahmosta olen yrittänyt tehdä positiivisen ja hyväksyttävän, mukana on jotain minun omasta elämästänikin ammennettua, esimerkiksi musiikkipuoli.
Ropposen omaan elämään kuuluu myös koira, kuten Kuhalankin elämään. Myös koiran ja miehen yhteiseloa kirjoihin on otettu oikeasta elämästä.
– Kyllä sekin, kun Kuhala ottaa koiralta virtsanäytettä saunakauhalla, on ihan oikeasta elämästä, Ropponen paljasti.
– Sen sijaan paikkoja ja maisemia en kuvaa valokuvantarkasti. Esimerkiksi yhdessä kirjassa esiintynyttä eläinhoitolaa Petäjävedellä ei ole, enkä ole sijoittanut sitä tietoisesti mihinkään tiettyyn taloon. Kerran minulla meni Jyväskylässä olevat järvetkin väärin päin. Kintaus ja Petäjäveden seudut ovat tulleet kirjoihin ehkä siitä, että vietin lapsuudessani paljon aikaa vanhempieni mökillä Ala-Kintausjärven rannalla. Jyväskylässä olen asunut Puistotorilla, Kuokkalassa ja Palokassa, ja kyllä kirjan tapahtumia tulee siirrettyä sellaisiin paikkoihin, jotka ovat itselle tuttuja.
Koirat liittyvät myös Ropposen Koirapuisto-romaaniin.
– Sitä pidän itse pääteoksenani. Siihen satsasin paljon ja ammensin koirista kaiken, Ropponen totesi.
Ei valmista suunnitelmaa
Ropponen kertoo kirjoittavansa säännöllisesti aamupäivisin.
– Kirjoittamisessa on hyviä päiviä ja huonoja päiviä, inspiraatiota ei voi odottaa, Ropponen sanoo ja kertoo kirjoittavansa käsikirjoituksen valmiiksi noin kolmessa kuukaudessa. Nyt kun mukaan on tullut myös rinnakkaissarja nuoresta Kuhalasta, kirjoja tulee kaksi vuodessa.
– Kun aloitan kirjan, minulla ei ole mitään valmista suunnitelmaa. Tietenkin minulla on Kuhala ja muita tuttuja tyyppejä, joten en ihan tyhjän päältä lähde, mutta aloittaessa en esimerkiksi tiedä, millainen rikos kirjassa tapahtuu ja kuka on murhaaja, Ropponen kertoi.
– Kirjaan otan ehkä vaikutteita jostain lehdestä lukemastani surkuhupaisasta uutisesta, mutta en minä niitä mitenkään etsimällä etsi. Sen sijaan luen paljon muiden kirjailijoiden kirjoja. Yritän tarinan ja kielen avulla luoda tunnelman, joka kiinnostaisi minua itseänikin lukijana. Ketään luottolukijaa, joka lukisi tekstiäni käsikirjoitusvaiheessa, minulla ei ole, kustannustoimittaja on ensimmäinen, joka saa tuotoksiani lukea.
Ropposen kirjat on kuunneltavissa myös äänikirjoina.
– Nykyään nimenomaan äänikirjat tuovat leivän. On minulle tullut vihjailuja, että voisi olla hyvä lyhentää lauseita tai yksinkertaistaa sanomista, mutta siihen minä en taivu. Sinänsä äänikirjat ovat hyvä asia; ihmisillä on tarve tutustua tarinoihin ja onko sillä sitten väliä, lukeeko vai kuunteleeko tarinan, Ropponen sanoo.
Viitisentoista vuotta sitten Kuhala oli vähällä päästä televisioonkin.
– Yhdestä Kuhala-kirjasta tehtiin kohtauksia ja niitä näyteltiin, mutta asia ei edennyt. Televisiotuotanto olisi maksanut paljon, eikä löytynyt tahoa, joka olisi vienyt juttua eteenpäin, Ropponen kertoo.
Kirjailijavierailuja toivottu
Markku Ropposen kirjailijavierailu kuului Lukukeskuksen järjestämään ”Suomen suurimpaan kirjailijakiertueeseen” 100 kirjastoa, tuhansia kohtaamisia. Hanketta on tukenut opetus- ja kulttuuriministeriö.
– Meiltä pyydettiin muutama ehdokas, joista meille sitten valittiin vierailijaksi Markku Ropponen. Ropponen oli meille hyvä vieras sekä paikallisuutensa, että myös sen takia, että Ropposen kirjoja luetaan Petäjävedellä paljon, kirjastonjohtaja Heli Laitinen toteaa.
– Hankkeen kautta kirjailijavieraita kustannettiin nimenomaan sellaisille kirjastoille, joissa ei ole ollut pitkään aikaan kirjailijavierailuita. Siihen kategoriaan me sovimme hyvin, meillä ei ole ollut kirjailijavierasta ainakaan naismuistiin, vaikka meiltä on niitä toivottu, Laitinen sanoo.
Tiina Lamminaho
