Joululehteä myytiin jo 60 vuotta sitten

Joululehteä myytiin jo 60 vuotta sitten

Ensimmäinen Korpilahden Joulu -lehti ilmestyi 60 vuotta sitten. Silloin lehden teosta vastasi Korpilahden yhteiskoulun kannatusyhdistys.
– Korpilahden yhteiskouluhan oli yksityinen oppikoulu, jota ylläpiti yhteiskoulun kannatusyhdistys. Valtionavun ja lukukausimaksujen lisäksi tarvittiin muutakin tuloa, Korpilahden Joulu -lehden nykyinen vastaava toimittaja Markku Lahti toteaa.
Korpilahden yhteiskoulu oli perustettu vuonna 1949, ja tuloja oli hankittu monenlaisilla talkoilla ja tempauksilla. Korpilahden Joulu -lehti tuli yhdeksi tulonhankkimiskeinoksi vuonna 1963.
– Yhteiskoulun kannatusyhdistyksen tekemät joululehdet olivat hyvin samanlaisia kuin Korpilahden Joulu -lehti nykyään. Niissä oli kirjoituksia kuntalaisilta, virkamiehiltä, opettajilta ja oppilailta. Nyt meillä on enemmän koululaisten kirjoituksia ja piirustuksia kuin silloin vanhoissa lehdissä oli, yhteiskoulun kannatusyhdistyksen aikaiset lehdet olivat nykyisiä vakavamielisempiä, Lahti kertoo.
– Vanhat lehdet olivat huolella tehtyjä ja korkeatasoisia. Niistä välittyi myös kotiseutuhenki, olihan mukana lehtiä tekemässä monia kotiseutuhenkisiä ihmisiä.
Markku Lahden mukaan yhteiskoulun kannatusyhdistyksen tekemien joululehtien kantavia voimia olivat muun muassa Jussi Punamäki, Erkki A. Merisalo, Juhani Raitala, Lauri Teittinen ja Yrjö Ratia.
– Vuonna 1974 tuli peruskoulu ja yhteiskoulu yksityisenä oppikouluna siirtyi historiaan. Korpilahden Joulu -lehden teko loppui moneksi vuodeksi, Lahti kertoo.

Korpilahden Joulu -lehti heräsi henkiin vuonna 1987, kun Korpilahden Lionsklubi päätti alkaa tehdä sitä.
– Siitä alkaen joululehti on ilmestynyt joka vuosi, Markku Lahti toteaa.
– Vuodesta 1987 lehti on kyllä kehittynyt paljon. Nykyään siinä on värikuviakin.
Korpilahden Joulu -lehti on Korpilahden leijonien suurin yksittäinen tulonlähde. Lehti tehdään talkoilla, ilmoitus- ja myyntituloista vähennetään ainoastaan painokustannukset, tuoton leijonat jakavat kokonaisuudessaan eteenpäin.
– Osa tuotosta jaetaan stipendeinä yhtenäiskoulussa ja Tikkalan koulussa, osa menee avustuksia johonkin tiettyyn kohteeseen pyytäneille. Olemme tukeneet esimerkiksi Pyrinnön lentopalloilijoiden Unkarin-matkaa ja toimintakeskuksen laatikkoviljelyä, Lahti kertoo.
– Nyt, kun kaupunkikin säästää kaikesta, tukea kolmannelle sektorille tarvitaan entistä enemmän. Leijonienkin tuki esimerkiksi urheiluseuroille on hyvänä lisänä.

Aineistoa leijonat ovat Lahden mukaan saaneet lehteen hyvin, ilmoittajatkin ovat lähteneet kiitettävästi mukaan.
– Yhteistyö koulun kanssa on mukavaa; kun saamme lehteen koululaisten kirjoituksia, pysymme itsekin vähän kärryillä siitä, mitä nuoret ajattelevat, Lahti toteaa ja kertoo, että koululaisten kirjoituksia ja piirustuksia on tarjolla paljon, eikä niitä kaikkia saa valitettavasti mahtumaan lehteen.
– Kotiseutuyhdistyksen kanssa teemme myös yhteistyötä, sekä lehdenteon tiimoilta että muutenkin. Leijonat on esimerkiksi ollut paljon talkoissa vanhalla myllyllä, Lahti kertoo.
– Kyllähän lehden tekeminen voimainponnistus on, se on samalla yhteistä tekemistä. Aika lailla meillä on ollut samanlainen kaava lehdessä vuodesta toiseen, mutta en tiedä, pitäisikö sitä väkisin yrittää muuttaakaan. Tekijät vaihtuvat pikku hiljaa, sitä kautta varmaan lehteenkin tulee muutosta.
Tämänvuotinen Korpilahden Joulu -lehti on jo painossa, hieman viimevuotisia tukevampi, 44-sivuinen lukupaketti tulee myyntiin Korpilahden joulunavaukseen joulukuun alkuun. Toimituskunnassa ovat tänä vuonna Markku Lahden lisäksi Mikko Strang, Pekka Autio, Matti Puurula, Olli Weijo, Kari Vaara ja Hannu Kaski.

Tiina Lamminaho

Muuratjärveltä huollettiin kaukopartioita

Muuratjärveltä huollettiin kaukopartioita

Vanhan Korpilahden kotiseutuyhdistyksen viime viikolla pidetyn syyskokouksen aluksi perehdyttiin Muuratjärvellä toisen maailmansodan loppuvaiheessa, syksyllä 1944, toimineeseen lento-osasto Jauriin. Muuratjärveä lentokenttänään käyttäneet vesitasot kuljettivat sekä kaukopartiomiehiä että ruokatäydennystä partioille rintamalinjojen taakse.
– Sodan loppuvaiheessa lento-osaston päätukikohta haluttiin kauemmas rintamalinjoista. Osaston päällikkö Erkki Jauri etsi sopivaa paikkaa Keski-Suomesta ja löysi sellaisen Muuratjärveltä, Esa Sironen kertoi.
– Osasto Jauri toimi Muuratjärvellä kaksi kuukautta, elokuusta lokakuuhun vuonna 1944. Kaukopartiomiehiä ei kuljetettu Muuratjärveltä asti, vaan heidät poimittiin kyytiin lähempää rintamalinjoja. Koneet kuitenkin säilytettiin ja huollettiin Muuratjärvellä.
Kokouksen aluksi katsottiin Esa Sirosen tekemä dokumenttielokuva ”Sissilentäjien matkassa”. Dokumentissa on paljon vuonna 1992 kuvattua haastattelumateriaalia, jossa Osasto Jaurin toiminnassa mukana olleet muistelevat itse sota-ajan tapahtumia.
– Haastattelumateriaalin on kerännyt Janne Vilkuna, aineisto oli käyttämättömänä hyllyssä 25 vuotta. Faktoja Osasto Jaurin toiminnasta on kerännyt myös Olavi Rantalainen. Silloin, kun lentotoimintaa Muuratjärveltä harjoitettiin, se oli hyvin salaista puuhaa, Muuramessakaan siitä ei yleisesti tiedetty, Sironen kertoo. Olavi Rantalaisen kirjoittama artikkeli Osasto Jaurista löytyy Vihtalahden kylän nettisivuilta kyläkirja-välilehdeltä.

Kun Osasto Jauri muutti Muuratjärvelle, Muuratjärven rannalla olleet huvilat otettiin armeijan haltuun. Yksi kuudesta haltuun otetusta huvilasta oli faktoja keränneen Olavi Rantalaisen isoisän, jyväskyläläisen autoliikkeen omistajan Väinö Nyströmin huvila.
– Muuratjärvellä olleet lentokoneet olivat Saksan väreissä ja Saksan tunnusten alla, Sironen kertoi.
Dokumentin mukaan kaukopartiomiesten kuljettamiseen ja huoltoon alettiin käyttää lentokuljetuksia siinä vaiheessa, kun matkat rintaman taakse pitenivät ja rintaman läpi meneminen vaikeutui. Kaukopartiomiesten ja muonatorpedojen lisäksi rintaman taakse pudotettiin propagandalehtisiä.
– Yleensä lennettiin yöllä pimeän aikaan ja mahdollisimman matalalla, lähes puiden latvojen tasalla, ettei konetta olisi huomattu. Matkaan meni useampi tunti, koneet olivat hitaita, dokumentissa muisteltiin.
Olavi Rantalaisen artikkelin mukaan Osasto Jaurilla oli Muuratjärvellä viisi vesitasoa, miehiä tukikohdassa oli noin 50 ja lottia kahdeksan.
Sirosen dokumentissa pääsivät ääneen myös laskuvarjohyppääjät. Ensimmäinen laskuvarjohyppykurssi järjestettiin Luonetjärvellä välirauhan aikana. Kurssilla oli 18 miestä, eikä heistä kukaan ollut ennen ollut lentokoneessa.
– Itse piti pakata varjo ilman ammattitaitoa. Kyllä pelotti, sukat pyöri jalassa kun kone nousi ilmaan, yksi kurssilaisista muisteli dokumentissa.
Kaikki Osasto Jaurin lennot eivät sujuneet aivan suunnitelmien mukaan. Koneet eivät olleet tarkoitettuja laskuvarjohyppyihin, ja sekin aiheutti ongelmia. Dokumentissa muun muassa muisteltiin, että yksi hyppääjä jäi luukkuun kiinni ja kone joutui pyörimään saman paikan yläpuolella rintamalinjojen takana jonkin aikaa. Viholliset huomasivat koneen ja ehtivät paikalle eli kun hyppääjä lopulta pääsi irti luukusta, hän hyppäsi suoraan vihollisten syliin. Sironen kertoi myös, että lennoilla suunnistettiin välillä kaukopartiomiesten sytyttämien merkkitulien mukaan, kerran merkkituliksi luultiin Komsomol-nuorten kesäleirin nuotioita. Olavi Rantalaisen artikkelin mukaan yksi Osasto Jaurin Muuratjärveltä operoineista koneista tuhoutui partiolennolla.

Syyskokouksessaan kotiseutuyhdistys hyväksyi ensi vuoden toimintasuunnitelman.
– Samalla kaavalla mennään, toimintaa on ensi vuodellekin aika paljon luvassa. Myös vanhalla myllyllä jatketaan kunnostustöitä, onneksi olemme saaneet siellä apua Korpilahden Leijonilta. Yhteistyötä on tarkoitus jatkaa edelleen, kotiseutuyhdistyksen puheenjohtajana jatkava Markku Lahti toteaa.
Toimintasuunnitelmassa on mainittu ensi vuodellekin muun muassa Jyväskylän Siriuksen kanssa yhdessä toteutettava kuutamoretkeily Oravivuorelle, myllykahviot, kotiseutumuseon pitäminen auki kesällä, kansallispukujen tuuletus vanhalla myllyllä, itsenäisyyspäivän kahvitus sekä vanhan mylly joulutulet.
Hallituksen erovuoroiset jäsenet valittiin uudelleen, kaksi varajäsentä vaihtui. Kotiseutuyhdistyksen hallituksessa ovat nyt Markku Lahti, Outi Penttinen, Tuula Liukko, Juha Hyvärinen, Satu Pakkalén, Matti Hyvärinen, Kyllikki Vesteri, Markku Aarnos ja Eija Kankainen. Uusina varajäseninä aloittivat Anna Ahonen ja Veli-Matti Paananen. Pitkäaikaiset toiminnantarkastajat Matti Nissi ja Jari Rantanen vaihtuivat Mikko Strangiin ja Jari Vanhalaan.

Tiina Lamminaho

”On vain päiviä” – kurkistus käsityöläisten arkeen

”On vain päiviä” – kurkistus käsityöläisten arkeen

On lauantai-iltapäivä. Galleristi, käsityöläinen Ulla Huttunen juttelee juuri ennen Höyry-gallerian sulkemisaikaa japanilaisen taiteilijan kanssa, joka olisi kiinnostunut näyttelyn pitämisestä galleriassa. Ulla selvittää, että ensi vuosi on jo varattu kokonaan ja seuraavastakin vuodesta jo neljä kuukautta.
Ulla sulkee ovet, laittaa hälytykset päälle ja on aika suunnata kotiin Korpiahon vanhalle koululle. Sadattelemme autossa marraskuista pimeyttä. Juomateollisuuden mukaan vietämme vuoden harmainta päivää.
Arto Salmisen verstaassa palaa valot. Hän työstää tuoretta puuta, eikä työtä sovi keskeyttää. Vaarana on, että materiaali halkeaa. Puusilppua lentää, kun kourumainen taltta työstää tulevan puukulhon ulkopintaa. Arto irrottaa kappaleen ja siirtää sen toiseen koneeseen. On kulhon sisäpinnan vuoro.
Koululla on Ullan työhuone ja koti. Ulla esittelee suuria kuparilevyjä.
-Saan ostettua näitä taiteilija Kirsi Neuvoselta. Erilaisista kuparilevyistä on minulle suuri apu, kun niitä ei tarvitse työstää alusta saakka itse.
Yksi suurista kuparilevyistä on päätynyt samana päivänä Keski-Suomen kulttuuriymäristöpalkintona Luhangan kyläkauppiaalle Jarno Ankermanille.
-Olen valmistanut kyseisen palkinnon Keski-Suomen Liitolle jo kymmenen vuoden ajan. Palkinnon saajaan sopivasti kyseisessä kuparilevyssä oli kalanpyrstöjä, joten se sopi hyvin tähän tarkoitukseen työstettäväksi.
Työpöydällä on valmistumassa pienet taulut, joiden aiheena on perhonen.
-Olen sillä tavalla suunnitelmallinen, että edellisenä päivänä päätän, mitä tulen tekemään. Onko se koruja, tauluja vai meidän yhteisiä tuotteitamme. Jos teen taulua, valitsen ensin kehykset ja katson löytyykö oikeankokoista kuparia. Jos ei, leikkaan sopivan. Sitten pohdin, tuleeko tauluun ihmisen anatomiaa,hyönteisiä vai molempia. Tauluun tehdään tausta.
Itse taulun tekeminen on hauskin vaihe.
-Tykkään leikkiä, eikä minulla ole tekemiseen mitään sääntöjä. Työ on sekoitus leikkimistä ja äärimmäisen vaikean tekniikan hallitsemista, Englannissa emalointioppinsa saanut Ulla sanoo.
Emalityö vaatii useita polttoja, joten työn valmistumiseen menee useampia päiviä.
-Jos aivot ovat tyhjät, otan käteen kollegoiden emalointikirjoja ja selaan niitä. Niistä saa ideoita ja ajatuksia.
Ulla käyttää työssään erilaisia emalointitekniikoita.
-Tekniikoiden sekoittaminen on tavaramerkkini. Jokaisen käsityöläisen tulee löytää oma tyyli ja tapa tehdä. Kopiointi on lyhyt tie.
Työhuone on mitä ilmeisimmin käsityöläiselle rakas paikka.
-Tykkään istuskella täällä, vaikka kuten näkyy, suuren työpöydän jokaisella kulmalla on jokin keskeneräinen työ. Työhuone tarjoaa mahdollisuuden uppoutua omiin ajatuksiin ja rauhaan.
Arto on remontoinut omaa verstastaan ja liki kahden vuoden työ alkaa olla valmis.
-Me tykätään tehdä töitämme, Arto sanoo ja Ulla lisää, että elämässä on oikeastaan vain päiviä. Ei arkipäiviä tai vapaapäiviä. Vain päiviä, joita Höyry-kaupan ja gallerian aukioloajat rytmittävät.
-Tämä on meidän elämäntapamme.
Höyry-galleria ja kauppa täyttävät pian 13 vuotta.
-Jaamme töitä sen mukaan, kumpi ehtii ja pystyy. Kesäaikaan Höyry työllistää kumpaakin enemmän, kun piha-alueissa ja kukissa on hoitamista. Minä siellä enemmän olen, mutta tykkään olla kaupan tätinä ja järjestellä kauppaa, Ulla sanoo.
Käsityöläispariskunta tuntee toistensa työarjen ja suhtautuu siihen kunnioittavasti.
-Koskaan ei ole tarvinnut ajankäytöstä riidellä.

Ulla ja Arto ovat asuneet ja tehneet työtään Korpiahon vanhalla koululla jo yli 30 vuotta.
-Täällä saa olla rauhassa. Kesäaikaan voi istua pihassa ja katsella luontoa, Arto sanoo.
-Vaikka olen tällainen savokarjalainen höpöttäjä ja pidän asiakaspalvelusta, on mukava asua täällä syrjemmässä, Ulla sanoo.
-Höyry-galleria on kiinni tammikuun ja monet kysyvät, olemmeko lähdössä johonkin lämpimään. Emme ole. Viihdymme kotona. Parasta on se, ettei kello soi aamulla. Saa valmistaa ruokaa kaikessa rauhassa ja keskittyä omien töiden tekemiseen.

Eläminen käsityöläisenä pienessä Suomessa ei ole helppo taival.
-Olemme saaneet laskumme maksettua, ruokaa kaupasta ja tarvittavat työvälineet hankittua. Se riittää.
Kun tällä tavalla juttelee ulkopuoliselle ihmiselle asioistaan, tajuan, että olen oikeasti hemmetin onnellinen nainen.

Maarit Nurminen

Hiekkaniemi oli metsänvartijan tila

Hiekkaniemi oli metsänvartijan tila

-Hiekkaniemen asukkaille metsä on aina ollut merkityksellinen, Anneli Kuusinen-Laukkala toteaa kotipaikastaan. Hiekkaniemi sijaitsee Patajärven rannalla; toisella puolella on Tikkalan kylä. Hiekkaniemessä on asuttu syrjässä alueen muusta asutuksesta, kun tiekin valmistui vasta 1960-luvun loppupuolella.
Anneli sanoo, ettei kodin pihapiirissä edelleen seisovan vanhan talon alkuperästä ole tarkkaa selvyyttä. Se tiedetään, että Annelin suku muutti tilalle liki 150 vuotta sitten. Vuonna 1874 tilalle saapui aikansa uusperhe, kun Anna o.s. Kock ja Tobias muuttivat Annan tyttärenpojan Oskarin kanssa Hiekkaniemeen. Pieni perhe muutti Hiekkaniemeen Parkkopohjan Vähämäestä ja otti yhteiseksi sukunimekseen Hiekkaniemi ajan tavan mukaisesti.
Anna ja Tobias eivät saaneet yhteisiä lapsia. Anna oli jo Hiekkaniemeen muuttaessaan melko iäkäs, viisissäkymmenissä. Tobias oli Annaa selvästi nuorempi. Anneli on pohtinut, että Anna ja Tobias halusivat Oskarin mukaansa ehkä siksi, että Oskarin äidillä oli muistakin lapsia.
-Tobias oli Oskarin kummi ja ehkä he halusivat Oskarille erilaisen elämän kuin mitä tämä olisi mahdollisesti Vähämäessä saanut.
Sekin tiedetään, etteivät Anna, Tobias ja Oskari olleet Hiekkaniemen tilan ensimmäiset asukkaat, vaan asutusta oli ollut jo paljon aikaisemmin alueella olleessa savupirtissä. Uusi päärakennuskin oli ollut luultavasti jo parikymmentä vuotta.
-Vuonna 1874 Hiekkaniemessä oli jo useampi hehtaari peltoa, sauna, riihi, navetta. Toisaalta vuoden 1840 kartassa ei näy, että täällä olisi ollut asutusta. Selityksiä asiaan olen kuullut kaksi. Toisen mukaan kartanpiirtäjien saapuessa heidät juotettiin hyvin ja niissä olosuhteissa saattoi kartta jäädä Patajärven tältä puolen vajavaiseksi. Tänne oli tien puuttuessa vaikea kulkea. Keski-Suomen museon edustaja taas esitti, että alueella on pidetty sotilaiden leirejä Venäjän vallan aikana. Jos tässä on sijainnut sotilastalo, sitä ei ole välttämättä haluttu karttoihin merkitä.

Patajärven Hiekkaniemen puoli oli hakkaamatonta valtion metsää 1800-luvun puolivälissä. Tikkalan kyläkirjassa olevassa, vuoden 1937 kartassa puhutaan valtionpuistosta. Anneli kertoo, että Anna oli Jämsän nimismiehen sukua, mikä mahdollisesti vaikutti siihen, että Anna perheineen lähetettiin Hiekkaniemeen vartioimaan valtion tiluksia. Tobiaksesta tuli metsänvartija.
Vuonna 1859 oli annettu julistus, että kruunun puistot on jaettava hoitoalueisiin ja ne puolestaan taas vartio-osuuksiin. Vartio-osuuksille asetettiin metsävahti. Metsänvartija saattoi valvonnan lisäksi toimia laillisten metsätöiden työnjohtajana.
-Anna oli tomera ihminen sekä luku- ja kirjoitustaitoinen. Luku- ja kirjoitustaito oli edellytys metsänvartijana toimimiselle. Luulen, että Anna toi sivistyksen Jämsästä tullessaan ensin Vähämäkeen ja sittemmin Hiekkaniemeen. Sen lisäksi, että valtion mailta saatettiin kaataa puuta luvattomasti kaskeamista varten, metsissä harrastettiin myös salametsästystä. Valvonnan lisäksi metsänvartija oli valtion virkamies, joka maksoi metsästäjille heidän saalistamistaan, tapporahan alaisista villieläimistä. Metsästäjät toivat nahat näytille ja saivat korvauksensa. Valtion metsistä myytiin tarvepuuta esimerkiksi rakentamista varten ja tätä kaupantekoa metsänvartijat hoitivat myös.
Tobias ehti olla metsänvartijana parikymmentä vuotta.
-Hän oli myös yhteiskunnallisesti aktiivinen ja hänen nimensä löytyy muun muassa Tikkalan koulun perustamisasiakirjoista. Hän oli myös Korpilahden köyhäinhoitolautakunnan jäsen.

Oskari kasvoi ja meni aikanaan naimisiin Petäjäveden suunnalta tulleen vaimon kanssa. Pariskunta jäi tilalle asumaan ja peri ammattinsa kasvatti-isältään kuin myös yhteiskunnallisen aktiivisuuden.
-Oskarin velipuoli Eevert tuli Vähämäestä Tikkalaan kouluun ja koulukortteeriin Hiekkaniemeen. Oskarin veljistä Eevertistä ja Otosta tuli myös metsänvartijoita. Otto muutti Kyyjärvelle.
Oskarin vanhin poika Kalle, joka oli syntynyt vuonna 1894, meni naimisiin Selma Mäkisen kanssa vuonna 1917. Tila siirtyi Kallen hoitoon ja Oskari siirtyi asumaan naapuriin, rakentamaansa puustelliin. Oskari myös avioitui uudelleen, kun ensimmäinen vaimo oli menehtynyt. Metsänvartijuus siirtyi Oskarin mukana ja Hiekkaniemestä tuli maanviljelystila.
Annelilla on tallessa Oskarin päiväkirjoja, joissa kuvataan tarkkaan talon raha-asioita.
-Siellä on merkintöjä Oskarin rakennuttaman Tikkalan osuuskaupan rakentamisvaiheista. Oskari ei ehtinyt nähdä kaupan avautumista, kun hän kuoli vuonna 1921. Naapuritila jäi Oskarin leskelle ja talo on edelleen saman suvun hallussa, Anneli kertoo.

Kalle oli Annelin pappa.
-Kun pappa halusi eläköityä, tila siirtyi äidilleni ja edelleen minun omistukseeni 2000-luvun alussa.
Anneli muistelee, kuinka pappa saattoi soutaa Patajärven yli Tikkalaan kolmekin kertaa päivässä uutisia kuulemaan kylän naisilta. Kalle-pappa haki postin ja kävi kauppa-asioilla soutureissuillaan.
-Oskarin aikana talossa oli puhelin, mutta Kalle antoi sen pois talon naisväen vastustelusta huolimatta. Siinä meni 50 vuotta ennen kuin puhelin tuli taloon takaisin.
Anneli on syntynyt ja asunut vuoden vanhaksi Hiekkaniemen vanhassa talossa.
-Talon toisessa päässä oli tupa ja toisessa päässä mummon ja papan tilat. Siellä he asuivat talon päässä kuolemaansa saakka. Me muutimme tähän uudempaan rakennukseen.

Anneli sanoo, että metsäympäristö on ollut suvun jäsenille olennaista aina.
-Mehtäläisiä ollaan oltu. Metsä on tarjonnut lisätoimeentuloa vuosikymmenien ajan. Oma isäni oli talvisaikaan metsäyhtiöillä töissä. Yhteiskunnallinen aktiivisuus on ollut toinen piirre, joka on suvussa kulkenut. Kallesta lähtien suvun jäseniä on ollut muun muassa Korpilahden Osuuspankin ja Säästöpankin hallinnossa mukana.
Annelin lapsuudessa talossa oli korkeintaan viisi lypsävää.
-Maito kuljetettiin järven yli Laukkalan maitolaituriin. Kouluun kuljettiin myös järven yli suksilla tai veneellä. Välillä jäihin pudottiinkin tai jouduttiin ongelmiin myrskyssä soutaessa. Kouluaikana muutin kirkonkylälle ja sen jälkeen tie vei opiskelemaan muualle.
Anneli muistelee myös isoisänsä sisarta, Ameriikan Hildaa.
-Hän matkasi Suomeen Montrealista aina laivalla. Olen käynyt hänen haudallaan siellä.
Annelin puolison, Tapani Laukkalan kotitalo on Patajärven toisella puolella.
-Täällä kylällä suvut ovat sekoittuneet pitkiä aikoja, mutta omat sukujuureni ovat olleet muualta. Laukkalan suvun kanssa meni 150 vuotta rinnakkaista eloa ilman avioliittoja, vaikka yhden kerran se oli jo melko lähellä ennen minua, Anneli nauraa.
Palataanpa vielä Hiekkaniemen talon ja tilan perustamisen mysteeriin, johon Anneli toivoo saavansa jonkinlaista selvyyttä.
-Alueella on asunut ja vaikuttanut henkilö, jota on kutsuttu Hiekka-herraksi. Hänen isänsä oli Tikkalan talon poikia ja avioitui Laukkalan talon tyttären kanssa. Hiekka-herra on jopa saattanut rakennuttaa Hiekkaniemen ensimmäisen talon. Hän siirtyi myöhemmin Vihtalahteen ja lopulta Kehälään loppuelämäkseen asumaan.
Hiekka-herra lempinimen alkuperääkin on arvuuteltu; oliko nimellä jotain tekemistä Hiekkaniemen tilan kanssa vai oliko mies kenties vähän suurielkeisempi persoona. Kysymyksiin saattaa olla luvassa vastauksia.
-Hiekka-herran sukulainen otti yhteyttä ja hän on tulossa ensi kesänä käymään. Hän on tutkinut Hiekka-herran sukua. Toivon saavani lisävalaistusta Hiekkaniemen historiaan.

Maarit Nurminen

Perinteiset kaarrokevillapaidat ovat nyt suosittuja

Perinteiset kaarrokevillapaidat ovat nyt suosittuja

– Tähän hurahtaa aivan täysin, toteaa Eeva-Liisa Ikonen kaarrokevillapaitojen kutomisesta. Ikonen on mukana kansalaisopiston kaarrokevillapaitakurssilla, syksyn aikana hän on kutonut jo kolme villapaitaa.
– Pääsin eläkkeelle tänä vuonna, ja olen nyt aloittanut uusia harrastuksia. Kutonut olen aiemminkin, kurssille tulin, kun halusin herätellä kutomisharrastuksen muistin kätköistä, Ikonen kertoo.
– Tässä näkee työnsä tuloksen ja se tekee onnelliseksi. Villapaitoja on ihanaa antaa läheisille ihmisille, samalla antaa lämpöä rakkailleen. Se on hienoa, kun lapsenlapsetkin arvostavat villapaitoja, Ikonen toteaa.
Kansalaisopiston kaarrokevillapaitakurssilla on yhdeksän kurssilaista, toiset ovat neuloneet enemmän, toiset vähemmän.
– Korpilahdelle toivottiin kaarrokevillapaitakurssia ja kansalaisopisto vastasi toiveeseen, kurssin opettaja Tuija Karvonen kertoo.
– Pidän vastaavaa kurssia myös kaupungissa. Täällä Korpilahdella kokoonnumme kerran kuussa, kuukauden viimeisenä keskiviikkona. Väliajat voi kutoa kotona ja täällä minä sitten yritän neuvoa ja opastaa työssä eteenpäin, Karvonen sanoo ja kertoo, että kurssi jatkuu kevätlukukaudella.
– En tiedä, montako villapaitaa kurssilaiset ehtivät kutoa kurssin aikana, kun nyt jo joillakin on monta paitaa valmiina, Karvonen naurahtaa.

Marja-Leena Tuomi ja Tarja Lehtinen ovat molemmat kutoneet paljon, Marja-Leena Tuomi kaarrokevillapaitojakin.
– Olen opetellut tekemään näitä itsekseni, täältä tulin hakemaan lisäoppia. Kun tehdään porukassa, näkee, mitä muut tekevät ja samalla oppii uutta, Marja-Leena Tuomi toteaa.
Tarja Lehtinen kertoo kutoneensa paljon sukkia ja lapasia, ja villapaitojakin.
– Mutta en tällaista kaarrokevillapaitaa, siksi innostuin tulemaan kurssille. Jos saisi nyt yhden valmiiksi, voisi tehdä vaikka toisenkin. Olimme kesällä langanvärjäyskurssilla lammastilalla, nyt halusin tehdä siellä värjäämistäni langoista villapaidan, Tarja Lehtinen kertoo.
– Porukassa on mukavaa neuloa, ja vaikka tarvittaessa purkaakin, Marja-Leena Tuomi ja Tarja Lehtinen toteavat.

Kaarrokevillapaidat ovat tällä hetkellä hyvin suosittuja.
– Tämähän on todella vanha malli, tällaisia villapaitoja on tehty Norjassa, Islannissa, Suomessa ja ylipäätään kaikissa kylmissä maissa, Tuija Karvonen sanoo.
– Kirjoneuleella tehtyyn kaarrokkeeseen tulee puseron lämpimin kohta, eli se lämmittää erityisesti hartioita ja yläosaa. Paita on todella lämmin. Kaarrokevillapaidan tekemisen voi aloittaa joko ylhäältä tai alhaalta, siihen ei tule saumoja, joten viimeistelyä ei tarvita paljoa, vaan paita on kerralla valmis. Sen takia se varmaan monia viehättääkin, Karvonen kertoo ja toteaa, että suureen suosioon kaarrokevillapaidat nousivat muutama vuosi sitten.
– Itse innostuin pari vuotta sitten, ja sitten tulikin neulottua yhdeksän villapaitaa, Karvonen kertoo.
– Malleja on saatavilla todella paljon ja jatkuvasti tulee uusia, ideoita kyllä löytyy.

Tiina Lamminaho