Tämä artikkeli on julkaistu ensimmäisn kerran PaikallisUutisissa 18.7.2019.
Sellaiseksi sanoi ”Sivvallin setä”, eli Viljo Silvasti aidolla Keski-Suomen murteella pientä Anna-Liisa Varhaa melkein 90 vuotta sitten ja saman voi sanoa myös nyt 93-vuotiaalle Anna-Liisa Mattilalle.
– Tiesin tarkkaan, minkä näköinen isän partaveitsi oli. Näin minä senkin kun isä veteli veistä teräväksi nahkahihnaa pitkin. Minun pääni näköinen se ei ollut yhtään, Anna-Liisa muistaa miettineensä.
Anna-Liisan isä oli Rafael Varha, alun perin Wahlroos, mutta suomennettuna nimi taipui paljon paremmin uuraislaisten suuhun 1920-luvulla, jolloin sitä usein pitikin käyttää, sillä Varha oli tärkeä henkilö kylällä – arvostettu lukkari, kirkonisäntä ja kamreeri sekä todellinen monilahjakkuus.
Rafael Varha tuli Uuraisille vuonna 1924 ja toimi virassaan 40 vuotta. Kanttori oli luonnollisesti taitava muusikko ja on säveltänyt esimerkiksi Uuraisten laulun, mutta hän oli myös monella tavoin taitava käsistään. Anna-Liisan seinällä on maalaus Kyynämöisiltä ja pianon päällä Rafael Varhan valmistama viulu. Myös sanataide taittui, Marjoniemessä nuorena miehenä asuessaan hän runoili esimerkiksi Lauta-laulun saatesanoiksi nikkaroimalleen silityslaudalle, jonka lahjoitti pappi Richard Hjeltin perheelle. Varmasti myös pankinjohtajana toimiminen vaati omanlaistaan lahjakkuutta. Näiden kaikkien virkojen lisäksi hän oli yhteiskunnallisesti hyvin aktiivinen erityisesti 1930-luvun levottomina aikoina. Myös tekniikka innosti häntä ja hän hankki ensimmäisten joukossa sellaisia uutuuksia kuin radion, auton, moottoripyörän ja kameran.
– Isä oli syntynyt Porissa, mutta Uuraisen hän koki kotiseudukseen, Anna-Liisa sanoo.
Kaiken tämän lisäksi Rafael Varha oli myös myös rakastava isä neljälle lapselleen. Perheen äiti Jenny oli hänkin aikansa uranainen, postinhoitajaksi kouluttautunut ja kodin ulkopuolella töissä, mikä ei noina aikoina ollut ihan tavallista. Uuraisten säästöpankissa teki kassanhoitajana pitkän uran myös Esteri Toivola.
Lahjakkuudet ovat periytyneet myös jälkipolville, lukkarin kersoista ainut tytär, vuonna 1926 syntynyt Anna-Liisa on enää jäljellä, veljet Reino, Eero ja Pertti ovat jo edesmenneet.
– Kersa ei ole minusta koskaan ollut ollenkaan halventava ilmaisu, se tuo ihania muistoja mieleen, Anna-Lisa Mattila sanoo.
Perhe asui Pikkulassa – päiväkoti Pikkulan nimi on siis paljon vanhempi kuin itse päiväkoti.
– Seinässä oli kyltti, jonka me lapset tavasimme ”ikknapötsääs netsiaruU”, Anna-Liisa kertoo silmät vilkkuen. Uuraisten säästöpankin virastohuone oli jaettu kahteen osaan pitkällä palvelutiskillä, jossa mustepullo ja imupaperilla varustettu leiskari. Seinällä luki: ”Säästöt säästöpankkihin pienet sekä suuret, menestyksen varmimmin niin saa vankat juuret” Asiakastilassa oli pöytä ja kahdella seinustalla vanhat kirkon penkit, päädyissä samat sydänaiheet kuin kirkossa nykyäänkin. Sydämellistä ja yksilöllistä oli myös palvelu ja vaikka pankki olisi ollut virallisesti ollut kiinnikin, keittiön kautta pääsi asiansa toimittamaan.
Myös Pikkulan lähiympäristö oli jännittävä. Saunan lähellä juoksi puro Kuukkajärveä kohti, sitä saattoi kahlata maantiesillan alle ja kuunnella kuinka auto joskus jyrisi yläpuolella – aika paljon harvemmin kuin nykyään.
– Puron pohjassa välkkyi katinkulta, rantaruohikossa kukkivat siniset suo-orvokit, hopeiset salakkaparvet vilahtelivat Kuukan suuntaan. Niitä me pyydystimme merralla kanojen ravinnoksi. Kieku, Kaiku, Rapsivarvas, Rypläpyrstö ja Arka kana munivat hyvin, Anna-Liisa kertoo.
Naapurissa Nälkämäen kupeessa asui nahkuri Wille Hyvönen, joka pelasi mielellään lasten kanssa ”vorttanaa” eli Fortunaa. Kerran Eero-veli hankki nahkurilta näystimet suksiin ja maksoi ne laulamalla.
Lukkarin lapset joutuivat koulussa aina laulamaan ja soittamaan. Se sopi Anna-Liisalle, mutta olisi hän halunnut näytelläkin.
Willen emäntä Hilma oli tarkka töissään. Piha oli aina siisti ja paikat ojennuksessa ja kahvinkeittokin oikea rituaali. Se vei tietysti aikaa ja Hilma ei tahtonut aina ehtiä ajallaan muualle. ”Kun Hilma menee kirkkoon, nin toiset ovat jo tulossa sieltä”, kyläläiset naureskelivat.
Lähellä oli myös Restan kauppa. – Ja hilkku takaisin, sanoi kauppias Erland Frestadius kaivaessaan kolikon sikarilaatikosta samalla Porilaisten marssia hyräillen.
Kaikki tämä ja paljon muuta on Anna-Liisa Mattilalla kirkkaana mielessä. Vähän aikaa sitten hän liittyi Facebookkiin ja on omaksunut somettamisen taidon samalla ennakkoluulottomalla asenteella kuin aikoinaan hankki ajokortin oletettavasti ensimmäisenä naisena Uuraisilla.
– Ajokokeessa opettaja sanoi, että nyt on kiire, mutta minä en mennyt halpaan ja painanut kaasua vaan ajoin rauhallisesti loppuun saakka ja sain kortin, hän kertoo.
Myös paljon konkreettisia muistoja on jäljellä. Mattilan pöydällä on kirjailtu liina, jonka hän teki ylimääräisenä työnä opettaja Alma Saarikon opissa 12-vuotiaana, kankaan on kutonut Anna-Liisan äiti, langat on hankittu Tampereelta, pitsi on ostettu Hännisen kaupasta. Tallessa on myös Rafael Varhan päiväkirja, johon hän on kirjannut elämänsä tärkeitä tapahtumia. Kuvitus tekee tästä kirjasta erityisen aarteen.
Sen sijaan alkuperäinen Pikkula katosi savuna ilmaan vuonna 1989, kun palokunta poltti sen uuden päiväkodin tieltä. Vähältä piti, ettei talo palanut jo vuonna 1937.
– Minä valmistin pankin eteiseen uuden vuoden kunniaksi valoteoksen. Löysin isän verstaasta puisen naulalaatikon, jonka avoimen sivun eteen taiteilin pinkopahviin leikkaamalla numerot 1937. Laatikon sisälle sijoitin kynttilät palamaan, sijoitin koko teoksen äidin kangaspuujakkaralle loistamaan iloksi maantiellä kulkeville. Teos näytti ihastuttavalta. Myöhään illalla isä istui pankin puolella tekemässä tilinpäätöslaskelmia ja ehti viime hetkellä sammuttamaan palon, jakkara oli jo tulessa, samoin ikkunapenkki. En saanut toruja, mutta opetuksen sain, Anna-Liisa Mattila kertoo.
– Kai minä olen aika utelias, maailmassa on niin paljon mielenkiintoisia asioita, joita tutkia, hän sanoo ja kyllä hän on tutkinutkin. Kotitalousopettajan virasta eläkkeelle jäätyään hän alkoi opiskella hungarologiaa, joka jalostui graduksi piparkakun historiasta. Vuonna 2001 ilmestynyt Piparikirja on jo klassikko ja juttutuokion päätteeksi nautiskellaan kahvin kanssa Hildegardin äly- ja hermopipareita, joiden ohje on peräisin 1100-luvulta. Piparien jälkeen Anna-Liisa perehtyi pannumyssyjen historiaan ja kirjoitti niistäkin kirjan.
Hanna Lahtinen