Tänä kesänä 97 vuotta täyttävä Taimi Lahnala tietää, että ylivoimaisistakin hankaluuksista on mahdollista selvitä – jos ei nyt ehjin nahoin, niin ainakin hengissä.
Se, että Taimi Lahnala on tässä tänään, on aikamoisen sitkeyden tulosta. Taimi syntyi iäkkäälle isälle ja nuoremmalle äidille Toivakassa vuonna 1917. Kaikkiaan perheeseen syntyi seitsemän lasta, joista kolme ei jaksanut elää muutamaa tuntia pidempään. Viimeisenä maailmaan putkahtaneet kaksoset Maija ja Helmi selvisivät kuin ihmeen kaupalla, vaikka toinen painoi kilon ja kuusisataa grammaa, toinen kaksi kiloa.
– Maijan kanssa juoksimme lapsina pitkin kyliä kerjäämässä ruokaa, Taimi Lahnala muistelee.
Kerjääminen sai alkunsa, kun kaksosten syntymän aikoihin isä tuli kipeäksi. Naapuri otti asiakseen kuskata sairaan miehen Jyväskylään sairaalaan hevoskyydillä.
Samaan aikaan äitikin joutui sairaalareissulle keuhkoihin kertyneen nesteen vuoksi. Kevätpuolella äiti kotiutui terveenä, mutta isä tuli sairaalasta kotiin arkussa. Pian kävi selväksi, ettei yksinhuoltajaäiti kyennyt pyörittämään lapsikatraan arkea. Isä oli huolehtinut perheen tuloista kuolemaansa asti. Lapset sijoitettiin ajan tavan mukaan huutolaisina seudun perheisiin.
– Muistan, että äiti vei minut Haapavehmaaseen. En olisi halunnut jäädä, itkin ja yritin äidin perään, mutta toiset pitelivät minusta kiinni. Rauhoituin vasta kun äiti katosi näkyvistä.
Äiti kävi kuitenkin katsomassa lapsia uusissa perheissä. Huutolaisena elävän asuinpaikka vaihtui yleensä vuoden välein. Ennen vuoden päättymistä lapset kaupattiin uuteen perheeseen, siihen, joka suostui ottamaan lapset asukiksi pienintä korvausta vastaan. Korvauksen maksoi kunta.
– Vuoden lopussa joku tuli ja talutti pois. Sillä siisti.
Joskus huutolaisten kokemukset isäntäperheistä ovat olleet synkkiä. Lahnala muistaa vuotensa huutolaisena työteliäinä, mutta ei sano kenestäkään pahaa sanaa. Ainoa ikävä muisto on se, että erään talon isäntä ei halunnut antaa Taimille koulueväitä, jotta tyttö ei karkaisi vaan tulisi koulun jälkeen kotiin. Taimi kävi koulua yhteensä kuusi vuotta.
Taimi Lahnala on Uuraisten vanhin asukas. Taimi on ollut tunnettu hieroja ja kuppari paikkakunnalla. Hän harjoitti molempia ammatteja pitkälle vanhuusikään. Nykyelämässä haikealta on tuntunut se, että kaikki saman ikäiset ystävät ja rakkaat siskot ovat jo kuolleet. Taimi itse jaksaa vielä vuosiinsa nähden hyvin. Palvelukodissa elämä on käynyt huomattavasti yksinkertaisemmaksi kuin mitä se oli huutolaisena tai lesken perheen arkea pyörittäessä.
VIISITOISTAVUOTIAANA huutolaiselämä loppui. Taimi sai alkaa tienata oman leipänsä ja pian löytyikin piian paikka Joutulasta.
– Tienasin 50 penniä kuukaudessa. Muutaman kuukauden tienestit säästettyäni pystyin ostamaan rippileningin. Se oli iso juttu silloin, sillä vaatteita ei juuri ollut, mitä nyt sattumalta oli käsiinsä saanut, Lahnala kertoo.
Joutulassa vierähti toista vuotta, sitten tyttö hakeutui Kuusaan karjakkokouluun. Puolen vuoden harjoitteluajan hän suoritti Haapamäellä. Samalle tilalle sattui töihin eräs Jalo Lahnala. Taimi ei aluksi innostunut miehen kosiskelusta ollenkaan, vaan hakeutui Hausjärvelle töihin. Jalo etsi osoitteen käsiinsä ja tuli perässä.
– Meidät vihittiin äitienpäivänä. Sitten minä olin naimisissa, eikä koulunkäynnistä tahtonut tulla mitään, kuvailee Taimi samaan aikaan suoritettavana ollutta tarkastuskarjakkokurssia.
Pariskunnalle syntyi kolme lasta: Jussi, Risto ja Hellevi. Taimille oli käydä kuin äidillensä, sillä Jalo kuoli vain 33-vuotiaana. Hautajaisissa tuttu isäntä tuli kysymään, haluaisiko Taimi antaa poikansa Riston kasvattilapseksi. Taimi ei suostunut tarjoukseen.
Perheellä oli tiukkaa. Taimi ansaitsi elannon työskentelemällä tiloilla ja sai palkkansa ruokana.
Risto Lahnala kertoo äitinsä kerran kylmänä talvipäivänä lähteneen metsään, tehneen luudan oksista ja myyneen sen apteekkarille viidellä markalla. Sillä saatiin ruokaa. Omia kahvikuponkejaan Taimi vaihtoi voihin. Talvella lapset pysyivät sisätiloissa, sillä kenkiä ei ollut.
Taimi Lahnalan perhe asusti Sysmässä ja Taimi kävi karjakkona eräässä isossa kartanossa. Kun sen vanhapiikaemännät saivat kuulla Taimin omistavan oman mökkinsä, työsuhde sai päättyä. ”Meidän karjakolla ei oo taloa”, olivat emännät todenneet perusteluiksi. Oma mökki katsottiin pöyhkeilyksi.
Sotalesken eläkkeellä tultiin kuitenkin jotenkuten toimeen. Koti löytyi Höytiältä. Elämä asettui hieman, kun Taimi asettui omaan taloon Aittomäen rinteeseen. Nyt Uuraisilla palvelukodissa asuva Taimi haaveilee vielä nuoruusiän liikkumisen vapaudesta.
– Olen minä vielä paremmassa kunnossa kuin monet muut ikäiseni, Taimi toteaa.
Teksti ja kuva Hanna Autio