Uuraisilla on muistettu sotiemme veteraaneja ja lottia hautakiveen kiinnitetyillä tunnuksilla. Myös sotaorvot ovat saaneet valtiovallalta tunnukset ja rintamerkit vuonna 2014. Sotaorpoja on kovin vähän huomioitu itsenäisyyspäivinä tai kaatuneiden muistopäivinä. Heidänkin rivinsä ovat kovaa vauhtia harvenemassa. Uuraisilla heitä on jäljellä kymmenkunta. Hautakivissä ei tunnuksia vielä ole.
Erkki Seppänen, 83, Kyynämöisiltä Luhtalan talosta on Uuraisten ensimmäinen sotaorpo. Hänen isänsä Paavo Johannes kaatui itsenäisyyspäivänä Metsäpirtin Koukunniemessä 1939 aivan sodan alussa Uuraisten miehistä ensimmäisenä. Erkki oli silloin vuoden ikäinen, eikä hän muista isästään mitään. Äiti Impi Dagmar jäi odottamaan Erkin veljeä Anttia.
– Olisin kovasti kaivannut lapsena isää. Ikävöin häntä vieläkin. Kun muut pojat puhuivat isästään, minä puhuin papasta. Pappa oli minulle eräänlainen isän korvike, kertoo Erkki Seppänen.
Paavo Seppänen jäi sotatantereelle. Aseveljien kertomusten mukaan hän hevosmiehenä lähti vapaaehtoisena suorittaman annettua tehtävää. Tuli tykistökeskitys. Paavo Seppäsestä ei jäänyt mitään arkkuun laitettavaksi, edes tuntolevyä tai sormustakaan ei löydetty. Paavon hautakivi on Uuraisten sankarihautausmaalla. Hänet on siunattu kentälle jääneenä.
Impi-leskelle kyläläiset tarjosivat apuaan ja Erkki muistaa, kuinka naapurit pitivät heillä kyntötalkoita, mikä oli suuri apu. Niin vain Impi selvisi veloista, rakensi navetan valmiiksi ja huolehti tilasta, kunnes Erkki ryhtyi asumaan taloa.
– Ehkä elämä olisi mennyt toisin, jos isä olisi ollut elossa, arvelee Erkki.
Sotaorpolaattaan Erkki on periaatteessa myöntyväinen. – Kyllä se voisi minunkin haudallani olla.
Myös Reijo Sipinen, 80, Petäjäveden Ylä-Kintaudella syntynyt, haluaa sotaorpolaatan ja tietää, että hänen omaisensa sellaisen hänelle hankkivatkin. Reijolle on myönnetty sotaorpotunnus vuonna 2014 . Orvoksi hän jäi vuonna 1941 heinäkuussa, parin kuukauden ikäisenä, kun Jukka-isä kaatui 34-vuotiaanaTaipaleen Ristilahdessa. Äiti jo aavisti, ettei isä koskaan palaa. Isän haudalla Sipiset käyvät pari kertaa vuodessa.
Reijo joutui nuorena isän tehtäviin hevos- ja metsätoihin. Niitä olisi ollut mukava tehdä isän kanssa yhdessä. Navetan ja uuden asuinrakennuksen pohjaksi isän Höytiältä hevosella ajama hiekkakasa madaltui joka talvi. Ei Reijo töitä kuitenkaan pakkona pitänyt. Ne vain lankesivat hänelle luonnostaan. Äidillä oli muiden töiden lisäksi isovanhemmat hoidettavana.
– Isä tulee usein mieleen ja isän ikävä on edelleen, Reijo sanoo.
Tellervo Lehtoranta