Sadassa vuodessa kaikki on tarpeen

Sadassa vuodessa kaikki on tarpeen; käytä kaikki hyödyksi, älä heitä mitään hukkaan. Kun neljätoistavuotias Liisa Heinonen meni Soukan mummonsa tilalle piiaksi, syntyi isoäidin ja lapsenlapsen välille läheinen suhde. Mummo viljeli runsaasti sanontoja, jotka kätkivät sisäänsä syväluotaavia merkityksiä, elämänohjeita. Mummon antama henkinen perintö on kannatellut läpi elämän, myös Heinosen täyttäessä sata vuotta.

Liisa Heinonen, omaa sukua Järvelin, syntyi viisilapsisen perheen esikoisena Ruuhimäessä. Kaikkia Järvelinin lapsia on siunattu pitkän elämän geeneillä; veljet Niilo ja Esko elivät liki yhdeksänkymmentävuotiaiksi, ja siskot Sanni ja Sirkka ovat molemmat täyttäneet yhdeksänkymmentä. Koska pikkusisaruksia syntyi tiuhaan tahtiin, lähetettiin vanhin lapsista piiaksi Soukan mummon tilalle. Siellä työskenneltyjen vuosien jälkeen Heinonen pääsi työharjoitteluun legendaarisiin Kellokosken ja Nikkilän psykiatrisiin sairaaloihin.

Harjoittelujaksoilta saatujen hyvien suositusten siivittämänä hän pääsi opiskelemaan Yhteiskunnalliseen korkeakouluun Helsinkiin. Sittemmin sama koulu muutti Tampereelle, ja siitä tuli Tampereen yliopisto. Valmistuttuaan hän palasi kotikonnuille Toivakkaan, ja sai aluksi paikan Huikon kunnalliskodin keittäjänä. Kun johtajan paikka avautui, sitä tarjottiin hyvän koulutuksen saaneelle Heinoselle ja hän otti paikan vastaan mielellään.  

Siivoa nurkat nelisnurkkaisiksi, ei pyöreiksi; tee kaikki työsi huolella.

Heinonen työskenteli lähes koko työuransa, yli kolmekymmentä vuotta, kunnalliskodin johtajana. Hän kehitti aktiivisesti asukkaita osallistavaa, ihmislähtöistä hoitotyötä, tuohon aikaan vielä vallitsevan laitosmaisuuden sijaan. – Meillä kaikki asukkaat osallistuivat voimiensa mukaan talon töihin: leipomiseen, ulkotöihin, viljelyyn ja eläinten hoitoon, Heinonen muistelee.

Heinosen jäädessä eläkkeelle vuonna 1981, hänen viimeistä työpäiväänsä tulivat seuraamaan koko Toivakan kunnan johto, kunnalliskodin johtokunta ja sosiaalilautakunta. Heinosen työpanoksen seurauksena syntyi käsite kodinomaisesta kunnalliskodista. Huikon kunnalliskoti saikin läänintarkastajia ja virkailijoita myöden tunnustusta kodikkaasta ilmapiiristään ja siitä, että hoidon keskiössä on aina ihminen.

Vie mennessäs, tuo tullessas, tee ollessas; ole tehokas ja aikaansaava.

Kun Heinonen aloitti johtajan tehtävät kunnalliskodissa 1950-luvun alussa, myös orastavaa perhettä perustettiin. Vuonna 1954 hänet vihittiin Vilho Heinosen kanssa, ja seuraavana vuonna syntyi parin esikoinen, Maritta. Poika Juha syntyi viisi vuotta myöhemmin, vuonna 1960. Maritta-tytär kertoo saaneensa hyvät eväät elämään viettäessään lapsuutensa keskellä kunnalliskodin elämää, perhe nimittäin asui työsuhdeasunnossa samassa rakennuksessa. – Saimme tutustua siellä niin moniin erilaisiin ihmisiin. Jokaisella heillä oli oma vahvuutensa, jota vahvistettiin ja tuettiin.

Koska koti sijaitsi niin liki kunnalliskotia, Heinonen oli talon käytettävissä lähes koko ajan. Välillä hän jätti lomiakin pitämättä, niin luontevaa työskentely vanhusten parissa oli. Heinosella on kuitenkin ollut aina kyky rentoutua, suurpiirteisenä luonteena kaiken ei ole oltava ihan tiptopkunnossa vaan töiden välillä on aina ollut lupa myös heittää sohvalle pitkälleen.

Vaikka Heinonen oli kunnalliskodin johtaja, hän työskenteli mielellään osastolla eikä korottanut itseään muita ylemmäksi. – Äiti on aina ollut sosiaalinen ja pitänyt yhdessä tekemisestä. Tämän mallin hän sai jo Soukan vuosilta, ja yhä edelleenkin hän kertoo välillä kaipaavansa juuri tuota sotaa edeltävää yhteisöllisyyttä ja elämän huolettomuutta, tytär Maritta Nukarinen kertoo.

Heinonen on ollut aina yhteiskunnallisesti valveutunut, maailman tapahtumien seuraaminen lehtien ja uutisten avulla ovat hänelle tärkeitä edelleenkin. Matkustelusta Heinonen on aina pitänyt, ja vanhemmalla iällä hän on käynyt esimerkiksi Kiinassa ja Unkarissa. Kun poika Juha muutti Yhdysvaltoihin 1980-luvulla, Heinonen matkusti siellä käymään.  Juha sai yhdysvaltalaisen puolisonsa kanssa kolme lasta: Sanelman sekä kaksoset Tapion ja Helenan. Kaikilla lapsenlapsilla, Marittan Mariannella ja Juhan Sanelmalla, Tapiolla ja Helenalla, on aina ollut erityinen paikka Heinosen sydämessä. Myös sisar Sanni Mannisen lapset ovat aina olleet läheisiä ja tärkeitä.

Leipomisen salat siirtyvät tyttärentytär Mariannelle 1990-luvulla. Leipominen on ollut aina tärkeää Heinoselle, erityisesti ruis- ja hiivaleipä ovat olleet bravuureita.

Elämän kovimmat hetket ovat olleet puolison äkillinen kuolema vuonna 1987 ja Juha-pojan menehtyminen vaikeaan sairauteen vuonna 2007. Näistäkin koettelemuksista Heinonen on selvinnyt omalla maanläheisellä elämänasenteellaan. Leskeksi jäätyään hän muutti Jyväskylään asumaan, kesät hän asui edelleen Huikossa. – Äidillä oli ajokortti, joten isän kuoltua hän alkoi ajaa tämän autolla, Nukarinen muistelee hymyssä suin. Kilometrejä kertyikin runsain määrin, ja esimerkiksi kun Nukarinen synnytti tyttären, lähti isoäiti tuoretta lapsenlastaan katsomaan punaisella autollaan hurutellen Kärkölään saakka.

Tämä kuvastaa Heinosen eteenpäin kurkottavaa luonnetta hyvin. Sinnikäs pitää olla ja lähteä liikkeelle, vaikka vähän sattuisikin. 18 vuotta sitten jalkoihin tullut myeliitti on vienyt liikuntakykyä hiljalleen huonommaksi, mutta edelleen Heinonen nousee joka aamu sängystä itse ylös ja siirtyy hoitajan avustamana pyörätuoliin. Usein hän kysyy, onko samassa hoivakodissa asuva 92-vuotias pikkusisko Sanni jo noussut jalkeille. Sitten sisarukset käyvät samaan pöytään aamupalalle. Sitkeitä tervaskantoja kumpainenkin.

20.5. sata vuotta täyttänyt Liisa Heinonen asuu hoivakoti Soivakassa. Syntymäpäivää vietettiin kakkukahvien merkeissä, kunnanjohtajan ja kirkkoherran juhlapuheiden kera.

Jenni Partanen