Merimies on merimies eläkkeelläkin. Rutalahdessa noin 67 vuotta sitten syntynyt Sampo Halttunen ihaili pienenä poikana isoisän aikaista karttapalloa ja pieni sormi seurasi pallon pintaan piirrettyjä laivareittejä. Oikeasti Sampo syntyi Sulona, mutta 80-luvulta alkaen hänen koko nimensä on ollut Sampo Sulo Olavi Halttunen.
– Nimeni Sulon sain isäni pikkuveljen muistoksi, kersantti kaatui 7.3.1940 Taipaleessa jossa Jyväskylässä perustettu JR 28 taisteli.
Nyt Sampo Halttunen on kirjoittanut kokemuksistaan merillä kirjan Tuntematon merimies.
Vaikka Rutalahden Syysniemestä oli pitkä matka merille, oli se sisämaakyläksi kuitenkin hyvinkin inspiroiva kasvualusta merimiehen urasta haaveilevalle pikkupojalle. Päijänne on pitkä ja syvä ja sen koilliseen kolkkaan seilattiin jo keskiajan loppupuolella, senkin jälkeen iso järvi on leimannut kylän elämää. Kylältä oli lähdetty merille ennenkin, kolme sukupolvea Konkoloita oli seilannut merillä ja Halttusten naapurissa asui hyvä ystävä stuertti Teodor Väisänen, häneltä Halttunen oppi paljon merimieselämän hyvistä ja huonoista puolista jo ennen kuin oli nähnyt ensimmäistäkään valtamerilaivaa.
Sampo Halttunen kävi koulunsa ensi Rutalahdessa ja sitten Toivakassa ja oli sitä kuuluisaa ikäluokkaa, joka sai ensimmäisenä Suomessa nauttia peruskoulun kokeiluversiosta.
– Kotitalousopettaja Pirkko Ikonen oli vaativa ja hyvä opettaja. Sain häneltä kiitettävän kotitaloudesta. Myöhemmin ollessani salonkivillenä m/t Lancingissa peruskoulun kotitaloustuntien opeista oli hyötyä. Laivan kippari arvosti siisteyden lisäksi asiallista käytöstä, sitäkin Ikosen Pirkko oli opettanut, Halttunen muistelee.
Vaikka Sampo Halttunen oli ahkera lukija, ei koulukirjojen lukeminen häntä houkuttanut. Mutta peukaloitaan pyörittelemään ei nuori mies jäänyt, hän ryhtyi pyörittämään ruoria.
– Jätin kotikylän heti kouluvuoden päätyttyä 1970. Olimme sopineet luokkakaverini Kyösti Heilakan kanssa, että painumme merille heti kun mahdollista, että meistä tulee merimiehiä. Kyösti jäi vielä käymään rippikoulua. Minä en sitä koulua kaivannut, ajattelin pärjääväni ilman, ja niin olen pärjännyt. Mutta se sopimus piti. Myös Kyösti palveli merillä koko ikänsä. Nykyisin hän on hyväkuntoinen eläkeukko, niin kuin minäkin. Pidämme yhteyttä edelleen. 1960-luvulla Keski-Suomesta nuoret lähtivät kaupunkeihin, etelään, Ruotsiin. Sisämaastakin lähdettiin paljon merille. Pientilallista maatalous ei enää elättänyt, metsiin oli tuotu tehokkaat moottorisahat ja metsätraktorit. Pellot laitettiin pakettiin, lehmät teurastettiin, oli voivuoret. Suomen Maaseudun Puolue SMP oli haastanut Maalaisliiton. Mieleltäni olen edelleen keskisuomalainen ja vapaa-ajan paikkani on Rutalahdessa, Sampo Halttunen kertoo.
Sykähdyttävin nuoruusmuisto liittyy legendaariseen Letkaliiteriin, joissa hän sai kerran kantaa vanhan ja sairaan Olavi Virran kolmihaaraista kävelykeppiä.
15-vuotiaana Sampo Halttunen oli jo merimies matkustajalaivassa. Risteilyalus m/s Suvettaren kotisatama oli Helsingissä hotelli Palacen edessä.
– Aloitin merimiesurani viinakallena, todellisten kohuotsikoiden saattelemana, kun Suvettaresta kesällä 1970 kirjoiteltiin lehdissä. Aluksen omistaja oli aito merikarhu Pentti Luukkonen. Olin henkilökunnan juoksupoika, tein paljon ylitöitä. Suvetar teki risteilyjä Saimaan kanavalle, Visbyseen, Tallinnaan ja Kapellskäriin.
Seuraava laiva oli tankkilaiva m/s Lancing. – Palvelin salonkivillenä. Seilattiin Venäjälle ja Saksaan. Pelkäsin laivan katkeamista, niin kuin oli käynyt m/t Ragnylle jouluna 1970. Lancingia seurasi M/s Agneta, niin sanottu tramppi, silloin kävimme myös Chilessä keväällä 1972. Monet Amerikan ja Euroopan satamat tulivat tutuiksi. Satamissa viivyimme usein yli viikon. Seilasin aluksi jungmannina ja ylenin puolimatruusiksi. Opin paljon hyvien ja kokeneiden merimiesten seurassa ja työtä tekemällä, hän kertoo.
Vuonna 1975 hän pääsi suoraan merenkulkuopistoon Kotkaan ja valmistui perämieheksi. Näin ruralahtelaisen metsänvartijan pojanpojasta tuli metsätuotteiden viejä loppuelämäkseen.
Metsä ja meri ovat Sampo Halttusen elämässä olleet aina tärkeitä elementtejä.
– Äitini viimeinen toivomus oli, ”aja tuo partasi pois, se ei sulle käy” Ajoin parran pois kun äitini kuoli viime syksynä, Sampo Halttunen kertoo.
Laivat ja pestit seurasivat toisiaan, oli m/s Gunilla, m/s Doris, Berit, Akitrans, Tainio, Merita ja Kristina Brahe. -Tein muutaman keikan myös hinaajissa: satamahinaaja Viikarissa, hinaaja Kessussa Saimaan kanavalla ja hinaaja Assissa.
Vuonna 1977 Sampo Halttunen jäi perheen perustettuaan maihin 1977 ja sai viran Kotkan satamalaitoksessa. Lomia ja ylitöistä vaihtamiaan vapaita hän kuitenkin vietti yhä laivoissa tuuraamassa perämiehiä ja yliperämiehiä.
– Palvelin Kotkan kaupunkia 38 vuotta, tästä satama-ajastani on myös tarkoitus työstää kirja, Halttunen kertoo.
Sampo Halttusta ovat aina kiinnostaneet merimiesten muistelmat. Ajatus omasta kirjasta syntyi pikkuhiljaa ja eläkkeellä sitä oli aikaa alkaa työstää. Ensimmäisen eläketalven hän vietti asuntoautolla etelässä ja siellä alkoivat ruutuvihot täyttyä tekstistä.
Parisataasivuinen kirja Tuntematon merimies on mukavaa luettavaa. Napakasti ja jaarittelematta kirjoitettu teksti antaa realistisen kuvan merimiehen elämästä, mutta säilyttää mielikuvan ammatista jännittävänä ja seikkailuntäyteisenä. Laivasanasto antaa sopivasti haastetta ja pistää välillä googlettelemaan.
Kirjan runsas kuvitus ei koostu pelkästään valokuvista, vaan kaikesta sellaisesta pienestä sälästä, kuiteista, korteista ja asiakirjoista, jonka moni nakkaa roskiin, mutta joka vuosikymmenet säilytettynä ovat hienoa arjen historiaa.
– Olen kai laihialainen, myös äitini säästi kaiken minulta saadun aineiston, Sampo Halttunen naurahtaa.
Haastavinta kirjan tekemisessä oli hänen mielestään runsaasta materiaalista oleellisen karsimisen.
– Tarinaa olisi ollut, muuta monet muut ovat jo kertoneet niin paljon. Hauskinta on, kun taittajaystäväni Otto Vakkari tuo sivujen taiton minulle pala kerrallaan.
Hanna Lahtinen