Niin on suunmyötäistä, että otanpa toisen, totesi Kauko Lahtinen kurottaessaan kättä Riitta Flyktmanin valmistamia sillivoileipiä kohden. Oikeasti leipä taisi olla jo neljäs.
Mikko Flyktmanin koollekutsumaa perinteistä romuruhtinaisen tapaamista vietettiin taas kesän korvalla Flyktmanien hallilla, samalla juhlittiin hiukan Mikon 84-vuotissynttäreitä. Sillileipien ja makkaran lisäksi asiaan kuuluu, että paikalle saavutaan sillä tallista löytyvällä ajoneuvolla, joka on itselle tärkein, jonka eteen on todennäköisesti uhrattu lukuisia työtunteja ja jokunen eurokin. Peittelemättömän kateelliset katseet ja renkaanpotkijoiden kehut hivelevät mobilistin mieltä ja kaikki vaivannäkö unohtuu.
Esimerkiksi Väinö Liimatainen (artikkelikuva) oli tuonut ihailtavaksi Studebakerinsa, vuosimallia 1955, jonka hän on itselleen ostanut Ruotsista. Amerikkalaisia autoja ei ollut Suomessa 50-luvulla kovin paljon, sillä toisen maailmansodan jälkeen niiden tuontia Suomeen säännösteltiin. 30-luvulla Studebakereita oli eniten, jonkin verran myös kuorma- ja linja-autoina.
– Nyt näitä on Suomessa noin 300 autoa. Minulle tämä oli sellainen poikavuosien haave ja kun lopetin työt, niin mietin, että mitä minä kaikella rahalla ja ajalla oikein teen. Studebakerin hankinta ratkaisi molemmat ongelmat. Olen uusinut sisuksen ja tehnyt ison moottoriremontin, hän kertoo ja lisää, että vanha auto tekee hyvää myös parisuhteelle.
– Jos rouvan kanssa uhkaa tulla erimielisyttä, niin silloin autotallin kutsuun on helppo vastata.
Pari viikkoa myöhemmin Miko Flyktman puuhasi laajalle perheelleen kotiseuturetken. Ikinuoren 84-vuotiaaan autoilijan kiertue entisille työmaille alkoi komeasti. Uusi liikenneympyrä kierrettiin ja entistä kirkonkylän väylää muistellen ajettiin kirkkopihaan. Suvivirren soidessa kirkossa hiljennyttiin. Väestä yksi ei ollut koskaan käynytkään Uuraisten kirkossa. Antti Toivio siunasi retkeläiset ja jokainen sai koskettaa kastevedellä otsansa.
Harras tunnelma jatkui vielä hautausmaalla, missä väki kävi Mikon vanhempien Elsa ja Väinö Flyktmanin haudalla ja Mikon tyttären, 5-vuotiaana leukemiaan kuolleen Susannan muistokivellä.
Matkalle Mikko oli kutsunut kaikki jälkeläisensä, lapset, lastenlapset ja lastenlastenlapset. Lastenlapsia Mikolla on yhteensä pian 25.
Mikko osoittautui lahjakkaaksi matkanvetäjäksi ja nähtävyyksien selostajaksi. Hänen nähtävyyksiään ovat enemmän tukkipinot, laanit, hakkuuaukot, hoidetut metsät ja umpeen kasvaneet pusikot sekä ohiajava liikenne. Ne kaikki ovat hänen työnkuvaansa vuosikymmeniä kestäneeltä puuajojen ajalta.
Toki Mikko huomasi myös hoidetut tilat, voikukkapellot ja Keski-Suomen mahtavat mäet ja sinisinä siintävät järvet. Tarkkaan hän muisti, missä kohtaa hän oli lastannut erikoisen suuren puukuorman.
Eteen tuli myös paikka Mahlulla, missä kuuluisan maapallopatsaan kohdalla oli noustu työntämään täyslastissa olevaa kuorma-autoa. Avuksi tulivat Mahlun sahan vahvat työmiehet ja pulmasta selvittiin. Tulipa eteen sekin kohta, missä polkupyöräilijän henki oli hiuskarvan varassa ja apumies pelasti hänet kiskaisemalla auton ohjauspyörästä pientareelle. Kaikkia näitä seikkailuja oli tapahtunut Hoikantiellä, Vanhan Saarijärven tiellä, Mannilassa, Mahlulla, Ranta-Hännilässä, Kummuntiellä, Kintaudentiellä, Kuivasmäellä, Kuohulla, Nyrölässä ja Höytiällä ja monella muulla Mikolle niin tutulla ajoväylällä.
– On historiallinen tapahtuma, että neljä sukupolvea on samassa linja-autossa ajaen samoja seutuja kuin suvun kantaisä työelämässään teki, herkistyi Mikko.
Pidempi pysähdys tehtiin Multian Kiisikilänmäellä. Siellä oli vastassa Mikon sisar Sirkka Hintikka, joka oli grillannut valmiiksi herkulliset savunmakuiset makkarat.
Mikon tytär Terhi Flyktman ja hänen miehensä Jarkko Nätkin ruokkivat pientä 2-vuotiasta tytärtään Saraa Kiiskilänmäen näkötornin juurella.
– Mukavaa ja leppoisaa tällainen ajelu, totesivat molemmat.
Kotiin Salmikuukantielle linja-auto ajoi tuttuakin tutumpaa Kintaudentietä. Pihapöytien ääressä kaikki söivät Riitta-emännän keittämää lohikeittoa.
–Tämmöinen päivä on hieno päivä. On upeaa retkeillä tutuissa maisemissa, kun luonto on kuin yrttitarha, muotoili Mikko.
Tellervo Lehtoranta ja Hanna Lahtinen