Moni meistä tuskailee tavaranpaljouden kanssa. Talossa ei riitä neliöt, eikä kaapissa tila. Joku tekee jopa kuolinsiivousta, ettei perikunnalle jää niin paljon selvitettävää. Useimmat meistä kuitenkin haluavat jättää joitain merkityksellisiä esineitä, esimerkiksi koruja, lapsille, lapsenlapsille tai muille läheisille.
Kaikki on kuitenkin suhteellista, sillä sadan vuoden kuluttua joku vielä saattaa muistaa sinut noita koruja hypistellessään. Hän muistaa miten nauroit, jonkun tokaisusi tai millaista kahvia keitit. Kahden sadan vuoden päästä sinua ei muista kukaan. Joku saattaa tietää nimesi ja että perintökoru kuului sinulle, mutta hän voi vain kuvitella millainen ihminen olit.
Jokainen meistä aikuisina itseään pitävistä on joskus tavannut jonkun, joka syntymästä on sata vuotta. Mutta kovin nopeasti ihmiselämä painuu unholaan. Sukuaan voi tutkia, mutta mitä syvemmälle historiaan mennään, sitä enemmän pitää käyttää mielikuvitusta.
Esinelöydöt menneisyydestä ovat jännittäviä. Varsinkin löydöt omasta lähiympäristöstä, jopa omilta mailta.
Uuraislainen Peter Niininen haaveili lapsena arkeologin ammatista, mutta isona hänestä tuli muurari. Haave jalostui kuitenkin harrastukseksi: hänestä tuli metallinetsijä.
– Kymmenisen vuotta sitten kiinnostuin asiasta toden teolla. Vaikka etsintöjä voi tehdä vain kesällä, on harrastus kuitenkin ympärivuotinen. Talvella selvitän paikallishistoriaa ja tutkin karttoja. Pohjatyöt hyvin tekemällä löytöjä tekee paljon varmemmin, eikä tarvitse luottaa pelkkään tuuriin, hän kertoo.
Esimerkiksi Uuraisilla hän ottanut lähempään tarkasteluun vanhimmat tilat, kuten Salmelan Kyynämöisillä. Paavo Minkkinen saapui Sääkspään rantamille todennäköisesti Savosta jo 1500-luvun puolessa välissä. Salmelan talosta on sittemmin lohkaistu Piesalat ja muut isot Kyynämöisten tilat.
Karttaa katsomalla on helppo ymmärtää, miksi Paavo valitsi juuri Sääkspään rannan. Vesireitit avautuvat moneen suuntaan Tehlolle, Kyynämöisille ja Isojoen kautta aina Saarijärvelle saakka.
– Vanhimmat löydöt olen kuitenkin tehnyt Piesalan pelloilta. Paitsi äskettäin löytämäni kaksoisnappi Salmelan pellolta, joka on todennäköisesti ristiretkiajalta, noin tuhat vuotta sitten. Myös Pirkkalan tila löytyy Birkala-nimellä 1700-luvun kartoista ja sieltäkin olen tehnyt löytöjä. Uuraisista käytettiin silloin nimeä Kuukkajärvi ja se kuului Rautalammin pitäjään, Peter Niininen kertoo.
– Rautakaudella vesi oli nykyistä 1,5-3 metriä korkeammalla, tosin Uuraisilla muutos nykyiseen ei ole kovin suuri, hän lisää.
Myös paikannimet kertovat paljon, koska ne ovat periytyneet hyvin kaukaa historiasta. Esimerkiksi ”Matosaari” tarkoittaa usein hautapaikkaa.
Rautakauden katsotaan Keski-Suomessa alkaneen 500 vuotta ennen ajanlaskumme alkua ja päättyneen noin 1300-luvulla alkaneeseen keskiaikaan. Ensimmäiset kartat löytyvät 1600-luvulta.
– Uuraisten vanhin kartta on vuoden 1776 sotilaskartta. Tutkin karttoja vertaamalla niitä päällekkäin uusiin ja aika nopeasti paikat löytyvät, vaikka tiet ja muut tunnusmerkit vanhoista kartoista puuttuvatkin.
Peter Niininen vetää Keski-Suomen metallinetsijät -yhdistystä ja sen jäsenet tekevät etsintäkeikkoja myös Keski-Suomen museon pyynnöstä. Esimerkiksi jos uutta rakennusta suunnitellaan paikalle, josta mahdollisesti löytyisi muinaismuistoja, käyvät alan harrastajat tutkimassa ja kartoittamassa paikan.
– Museoilla ei ole välineistöä, eikä resursseja, muinaismuistojen metallinetsintä Suomessa on täysin harrastajien varassa. Me olemme nykyaikaisia arkeologeja ja minulla on esimerkiksi alan koulutuksesta kertova kortti, Niininen kertoo.
Peter Niinisellä on nykyään laitteena ”metallinetsimien mersu”, mutta alkuun pääsee halvemmillakin laitteilla.
– Touhu on vaan halpislaitteilla melko turhauttavaa, kun koko ajan saa kaivaa esiin rautanauloja. Monen innostus loppuu nopeasti. Itse aloitin noin 300 euron laitteella ja sillä pärjää jo aika hyvin. Etsintä perustuu ääniin, laite kertoo esineen diskrimimointilukeman 0-100. Kupari on esimerkiksi 90, puhdas hopea on 95 ja kirkas ääni, rauta näyttää nollaa ja pitää porinää. Tosin metsässä rautakin kannattaa kaivaa, sillä kyseessä voi olla miekka. Kyntökerroksen alle ei lain mukaan saa mennä, vaan löydöstä pitää ilmoittaa museolle. Itse paikansin syvältä maasta Korpilahdelta rautakauden aikaisen masuunin, hän kertoo.
Laite on niin tarkka, että Niininen on löytänyt esimerkiksi nitojan niitin 40 sentin syvyydestä.
Alalla on muutama erittäin tärkeä pelisääntö. Ensinnäkin pitää olla maanomistajan tai maan vuokranneen lupa, ennakkoon pitää myös selvittää jo tutkitut ja suojellut alueet, niille ei saa mennä. Esimerkiksi Kyynämöisten Kuoliosaari on rauhoitettu alue. Viljellylle pellolle ei myöskään mennä kaivamaan.
– Maanomistajat suhtautuvat pääsääntöisesti erittäin myönteisesti etsintäpyyntöihin, hän kertoo.
Pelloilta tai metsistä löytyneet historialliset esineet eivät kuulu maanomistajalle, mutta eivät myöskään löytäjälle. Omistussuhteen määrittelee muinaismuistolaki.
– Rauta- ja keskiaikaiset löydöt menevät museoiden kokoelmiin. Yleensä pelloilta löytyvät esineet ovat irtolöytöjä, mutta jos on epäilys paikalla sijainneesta kalmistosta, se kohta rauhoitetaan tutkinnan ajaksi, jonka jälkeen viljely voi jatkua. Museo päättää, ottaako esineen kokoelmiinsa, sanoo Niininen.
Peter Niininen tekee tiivistä yhteistyötä Keski-Suomen museon amanuenssi Miikka Kumpulaisen kanssa. Niinisen vanhin löytö on viikinkiaikainen arabihopearaha vuodelta 807 Kuhmoisista.
Kaikki maan alta löytyvät esineet eivät tietenkään ole muinaismuistoja, vaan valtaosa kertoo paljon tuoreemmasta ihmiskunnanhistoriasta. Aloitteleva metallinetsijä saa siis varautua kaivamaan yhden jos toisenkin pullonkorkin.
– Joskus löytyy myös pommeja, itsekin olen yhden Puuppolan pelloilta löytänyt. Se oli Suomen sodan aikainen kanuunankuula. Olen myös löytänyt toimintakuntoisen käsikranaatin Lapista, Peter Niininen kertoo ja lisää, että nämä löydöt voivat olla hyvinkin vaarallisia.
Arvolöytöön törmätessäänkin pitää olla maltillinen.
– Jos löydän kaivamalla esimerkiksi kupurasoljen, joka oli osa rauta-aikaisen naisen vaatetusta, niin kaivaus lopetetaan ja paikka rauhoitetaan välittömästi ja ilmoitetaan löydöstä museolle. Kyseessä saattaa olla hauta ja jos huolimattomasti ja dokumentoimatta kaivaa, menetetään löydön konteksti peruuttamattomasti, tietää Niininen.
Löydetty esinekin jätetään mielellään paikalleen maan alle ja vain paikan koordinaatit otetaan ylös.
– Jos esineen joutuu ottamaan, niin se laitetaan löytöpaikan maa-aineksen kanssa muovipussissa jääkaappiin. Näin minimoidaan hapettuminen.
Vastuulliset metallinetsijät tekevät löydöillään paikallishistoriaa näkyväksi. Harrastus on antanut myös Peter Niiniselle paljon. – Usein istahdan kivelle miettimään ajan kulumista ja menneitä sukupolvia. Se antaa perspektiiviä myös omaan elämään, Peter Niininen sanoo.
Hanna Lahtinen