Oli aika, jolloin ei mietitty, pitääkö yhtä hoidettavaa vanhusta kohden olla 0,5 vai 0,7 hoitajaa. Hoitajia saattoi joskus olla enemmän, joskus vähemmän, mutta aina he olivat kokonaisia ihmisiä ihmisille.
Toivakan Eläkeliiton yhdistys kokoontui pari viikkoa sitten Rantakala-tapahtumaansa Huikon kartanolle, joka on entinen Toivakan kunnalliskoti. Pentti Suuronen johdatteli paikan historiaan eläväisellä tavallaan.
Kunnalliskoti-nimitys syrjäytti vaivaistalot tasan sata vuotta sitten. Maaseudulla oli paljon myös syytinkiläisiä, eli kiinteistöeläkettä nauttivia suvun vanhimpia.
Matti ja Amanda Åkerman möivät Hautajärven tilan maatalouskalustoineen Toivakan kunnalle vuonna 1926 ja kunnalliskoti valmistui 1930. Rakennusvaiheessa moni toivakkalainen epäili kunnan joutuvan hankkeen vuoksi vararikkoon ja kunnallismiehiä uhattiin jopa ajan tyyliin kyydityksillä.
Vajaat 10 vuotta myöhemmin valmistui alataloksi kutsuttu mielisairasosasto. Ensimmäinen johtaja oli Amalia Laulainen, hän toimi vielä vanhassa tilan päärakennuksessa, uusissa tiloissa johtajana aloitti Elin Heimo. Hautajärven kunnalliskodin pitkäaikaisin johtaja Liisa Heinonen täytti toissa keväänä sata vuotta. Hän toimi virassaan 50-luvun alusta 80-luvun alkuun ja asui myös tilalla, eli oli nykykielellä töissä 24/7.
Hoitajien määrä kunnalliskodissa lisääntyi ja moni heistä päätyi naimisiin toivakkalaispojan kanssa.
Kunnalliskodissa sekä henkilökunta, että asukkaat vointinsa mukaan osallistuivat myös maataloustöihin, sillä tilalla oli 17 hehtaarin viljelykset ja maitoa riitti myös meijeriin. Muutenkin elettiin varsin omavaraisesti. Papat kiskoivat Hautajärvestä kalaa keittoon ja mummot sitoivat vastat talveksi.
Pentti Suuronen näki elämänsä ensimmäistä kertaa television kunnalliskodissa. Ohjelmankin hän muistaa tarkkaan. – Se oli 3000 metrin estejuoksu Belgradin EM-kisoissa vuonna 1962. Sen seurauksena heti kotiin Ruuhimäkeen päästyäni aloin rakentamaan esterataa, Suuronen muistaa.
Muitakin viihdykkeitä oli, esimerkiksi kanarianlintuja.
Talossa asui monta ikimuistoista persoonaa. Oli Paanasen Elias, jonka ikiliikkuja ei koskaan valmistunut ja Ameriikan rouva Iida Aarnio, joka aamiaisella joi juissia ja kulki riveriä pitkin ja Pellonpään Eero, jonka ”kuljetuksen” poliisi oli tien päällä pysäyttänyt ja soitti asiasta kunnalliskotiin yöllä. Ajoneuvoyhdistelmä sisälsi pyörän, potkurin ja kelkan.
Rantakalan yleisöstäkin löytyi monta entistä työntekijää. Ritva Nyppysellä, Terttu Pylväläisellä, Raija Särkällä ja Sirkka Ketosella on kokemusta jopa 50-luvulta alkaen.
– Täällä ylätalossa asuivat kävelevät ihmiset ja alatalossa huonompijalkaiset. Sauna oli alakerrassa kapeittein portaitten päässä. Asukkaat olivat kuitenkin tyytyväisiä ja onnellisia, Yhdessä elettiin ja touhuttiin. Silloin ei puhuttu dementiasta vaan vanhuuden höperyydestä. Kerran yksi vanha isäntä katosi syksyllä ja löysin hänet keskeltä ohrapeltoa tutkimasta tähkää. ”Kato tyttö, ohra on jo puintikunnossa”, hän sanoi minulle, Sirkka Ketonen muistelee herkistyneenä.
Kunnalliskodissa vietettiin elämän ehtoota ja usein siellä myös kohdattiin sen loppu. Vainajien kantaminen yläkerrasta oli omanlaisensa operaatio.
Jaana Lamberg muistaa vähän tuoreempia aikoja.
– Tuliniemen Matti oli täällä talonmiehenä ja teki yhtä hoitajan hommaa tavallaan myös, kun hän jutteli varsinkin miesten kanssa. Talvella Matti teki napakelkan jäälle ja siellä me mummojen kanssa helmat korvissa pyörittiin. Kun väki lähti tästä ylätalolta kirkolle, niin oli se kyllä koskettava hetki. Kallion Onni kävi vielä pihapihlajan lannoittamassa lähtiessään.
Hautajärven kunnalliskoti hiljeni 90-luvulla, kun vanhainkoti valmistui keskustaan. Haikeutta on lievittänyt, että talo ei sentään ole ollut senkään jälkeen tyhjillään.
Hanna Lahtinen