Tänään tiistaina piti olla juhlat. TeemaHostellista oli varattu tila ja juhlia suunniteltu syyskuusta lähtien, mutta koronakurimus ei vain hellittänyt ja Timo Siukosen oli pakko perua seitsemänkymppissynttärien vietto isommalla porukalla.
Kymmenen vuotta sitten juhlat esti umpisuolen puhkeaminen, viisikymppiset sentään sujuivat takaiskuitta. Kirkossa järjestetyssä iltavesperissä puhui kaksi piispaa ja HS-kollega luki kirkolliskokouksen hyväksymän ja päivänsankarin aloitteesta syntyneen esirukouksen joukkoviestimien puolesta.
Syntymäpäivä on kuitenkin vain yksi päivä, vaikka ajatuksia herättävä rajapyykki onkin. Uusia päiviä tulee ja varmasti vielä juhlallekin sopiva.
Eivätkä ne arkipäivätkään huonoja ole, ainakaan ihmiselle, joka eläkeikäisenä tekee yhä sitä, minkä parhaiten taitaa ja mistä eniten nauttii.
– Olen kaksi kertaa yrittänyt jäädä oikeasti eläkkeelle. Kummallakin kerralla epäonnistuin. Syy kirjoittamiseen on jatkuva innostus ja uteliaisuus. Maailma on täynnä tietoa, jota yritän jäsentää ja tarjota muille luettavaksi. Nyt on työn alla Turun tuomiokirkkoon haudatut suvut 1300–1784 ja seuraavasta, kansanterveyttä käsittelevästä opuksesta odotan päätöstä viimeistään maaliskuussa. Jokainen tietokirja on ollut kuin oma lapsi. Kun käsikirjoitus tai taittovedos ovat valmistuneet, tunne on aina sanoin kuvaamattoman onnellinen. I did it my way!, Siukonen hehkuttaa.
Tunne on aina yhtä upea, mutta ei kestä ikuisesti.
– Sitä seuraa putoaminen tyhjyyteen ja tarpeettomuuden tunne, kunnes löytyy uusi aihe ja syttymisen aika, hän jatkaa.
Timo Siukonen syntyi 25.1.1952 Jyväskylässä Mattilan synnytyssairaalassa, varttui Tarsin korttelissa Heikinkadulla, kävi kansakoulun ja pääsi lyseoon. Ylioppilaaksi hän kirjoitti vuonna 1970 Munkkivuoren yhteiskoulusta Helsingissä yleisarvosanalla laudatur.
Hän ehti kokeilla niin hotellipojan kuin varastomiehenkin hommia, mutta oma ala löytyi aika pian. Vuonna 1974 kesätoimittajana aloitettu ura Helsingin Sanomissa päättyi eläkkeellelähtöön esimiehenä vuonna 2012. Ammattitaito karttui työtä tekemällä ja samalla monipuolisia koulutuksia käyden.
Viimeisinä Helsingin Sanomien vuosina ja eläköitymisen myötä alkoi uusi ura tietokirjailijana, editoijana, toimittajana tai tuottajana, monipuolisesti erilaisten julkaisujen parissa toimien. Syntyi myös oma yritys Siukin Sanomat.
Klapit on varastoitu entiseen alpakkatalliin.
Isoja omia töitä ovat olleet esimerkiksi juhlakirja Yrjö Sariolasta tai Puusuksia Suomesta: Unohdettujen suksiseppien ja suksitehtaiden elämää 1880–1960, sekä omaa sukua käsittelevät teokset Jordanin lähteillä: Tarinaa Siukosen suvun kastemekosta 1946–2010 ja uusin Hyvästi Ruovesi! Siukoset lähtivät. Siukola jäi.
Massiivinen toimitustyö oli Jyväskylän yliopiston IT-tiedekunnan tutkimushankkeiden loppuraporttiin perustuva kirjasarja tekoälystä. Monta kunnialla loppuun vietyä urakkaa, joista olisi syytä olla ylpeä.
– Ylpeä on sanana kaksiteräinen miekka, jonka voi ymmärtää väärin. En osaa ilmaista itseäni sellaisen adjektiivin kautta. Nostan esiin kuitenkin tuoreimman teoksen, Siukosten sukukirjan, joka sisälsi paitsi isän puoleisten tuntemattomien juurien etsimistä ja löytämistä pääosin 1600-luvulle, osittain jopa 1400-luvulle. Minulla ei ollut mitään hajua isän isoisän juurevasta maalaistaustasta Ruovedellä, Kurussa ja Teiskossa. Ihme oli, miten torpparin poika Herman Markuksenpoika Siukola ponnisti Ruovedeltä, entisen toivakkalaisen Leo Laineen nykyisiltä kotikulmilta muuten, lukkarin oppiin ja sitä tietä Valkealan kanttoriksi ja Siukosen musiikkisuvun kantaisäksi, Timo Siukonen kertoo.
Siukonen on toiminut aktiivisesti Toivakan seurakunnassa myös luottamushenkilönä. Hän on edelleen tiukasti toivakkalainen, vaikka suunnitelmia muualle muutosta on ollut.
Pragmaattisuudessani rakensin vaimon kanssa 2010-luvun alussa järkähtämättömän suunnitelman, kuinka alamme kerätä rahaa, remontoimme Toivakan omakotitalomme, myymme sen ja muutamme Lohjalle. Kaksi ensimmäistä kohtaa sujuivat kitkatta. Sitten ei mikään onnistunut. Jäimme toivakkalaisiksi. En haaveile, mutta yritän elää ihmisiksi uskossa, toivossa ja rakkaudessa päivä kerrallaan, 70-vuotias Timo Siukonen sanoo.
Hanna Lahtinen