Hilkka Lahtinen syntyi Savolaisena Karjalaan 90 vuotta sitten, eikä ollut vielä kymmentäkään kun Savolaisen perhe joutui lähtemään Pyhäjärveltä ensimmäistä kertaa evakkoon talvisodan tieltä.
– Sakkolan asemalta lähdettiin junaan, pikkuveli oli viiden kuukauden vanha ja matkusti pikkuisessa vauvanpaidassa Alavudelle saakka. Viltin sisään äiti hänet kääräisi, kun sanottiin, että heti on lähdettävä. Pommit jyskyi ja sotilaita oli joka puolella, Hilkka muistaa.
Perheen isä oli rintamalla ja lehmät eri vaunussa, joten esikoinen Hilkka joutui jo junamatkalla isoon vastuuseen.
Karjalaan palattiin talvisodan jälkeen, mutta koti oli kokenut kovia venäläisten käsissä. Yläkerrassa oli pidetty kanalaa ja alakerta hajoitettu. Kivinavetastakin oli nurkka purettu, vain kaivo oli oikeastaan jäljellä.
– Isä ehti rakentaa kummisedän kanssa semmoisen väliaikaisen uuden rakennuksen, mikä jäi ovea vaille, ennen kuin uusi lähtö tuli. Desantteja oli joka puolella, venäläiset tiputti niitä lentokoneista, he piileskelivät ja veivät ruokaa taloista, ihan ymmärrettävää, ihmisiähän hekin olivat ja nälkäisiä. Äiti vähän pelkäsi ja muistan kun miehet opetti häntä ampumaan. Äiti sanoi, ettei ketään voisi ampua, mutta olihan se pieni pyssy vähän turvana, kun ei ollut sitä oveakaan, Hilkka muistelee.
Pian tuli lähtö uudelleen, tällä kertaa lopullisesti pois kotoa Karjalasta.
– Ensimmäisellä kerralla olin niin pahainen pentu, että en oikein osannut pelätä, toisella kerralla ymmärsin vähän enemmän, Hilkka Lahtinen kertoo. Hän ei ole Pyhäjärvellä lähdön jälkeen käynyt, mutta kerran kotipaikalla käyneeltä isältään hän kuuli, että kaivo siellä on yhä jäljellä.
– Minulla oli elukoita ja kiirettä, niin en ehtinyt. Viipurissa olen kerran ollut. Luulen silti, että jos minut kodin paikalle vietäisiin, niin muistot palaisivat ja tunnistaisin paikat, vaikka olisivat kuinka muuttuneet, hän arvelee.
Toisella kerralla evakkomatka johti Koskenpäälle ja Jämsänkoskelle ja sieltä perhe muutti Uuraisille Raja-aholle vuonna -48. Hilkka varttui iloiseksi ja vilkkaaksi nuoreksi naiseksi
– Tanssihullu olen aina ollut, se alkoi jo Koskenpäällä ja pitihän Uuraisillakin tansseihin päästä.
Ahkerimmin Hilkkaa pyöritti naapurin Pentti ja otti emännäksi. Tämä jäi toisen naapurin vanhaa isäntää harmittamaan.
– Ne on nuo meidän pojat semmosia uunoja, jos minä olisin ollut nuori, niin minähän en olis Hilkkaa Tallilan Pentille antanut, Hilkka muistaa isännän ”kännyksissä” harmitelelen ja nauraa iloisesti päälle.
Lapsia syntyi yksi, Marita, joka muutti jo nuorena Ruotsiin. Jollekin äidille ainokaisen ulkomaille muutto olisi ollut järkytys, mutta Hilkka ei ole koskaan asiaa harmitellut, vaan matkoja on tehty molempiin suuntiin. Nykyään tosin vain Suomeen päin. Sukupolvien ketjussa on nyt viisi lenkkiä kun kolmen lapsen äidistä ja kuuden lapsen mummosta Marita Johanssonista on tullut jo isomummo.
– Marita käy neljä kertaa vuodessa Suomessa ja nytkin oli koko porukka mukana, ihan pienintä myöten. Ei moni Suomessa asuva lapsikaan käy niin usein vanhempiaan katsomassa, Hilkka kiittelee. Kovasti mummua on houkuteltu Ruotsiinkiin muuttamaan.
– Mutta kun mummu ei muuta, minä ole uuraislainen, täällä suurimman osan elämääni elänyt ja niin kauan kun kotona pärjään, niin siellä asun. Minulla on paljon auttajia, on Haanin Anita ja Rokkamäen Hanna ja Esa ja moni muu. Kankaanniemen Laurakin, nuori ihminen juuri postilaatikolla kysyi, että tarvitsenko apua. Aina olen saanut apua, kun olen sitä tarvinnut, Hilkka sanoo.
Suuri syy avunsaantiin on varmasti se, että iloisen ihmisen auttamisesta esimerkiksi arkiaskareissa tulee itsekin iloiseksi.
Ikä on tuonut Hilkallekin ikälisiä, on verenpainetta, sydämessä tahdistin ja selässä nikamat vinksin vonksin, mutta ajatus kulkee yhtä sukkelasti kuin nuorena Karjalassa ja asenne on kohdillaan.
– En minä ole koskaan osannut asioita turhan raskaasti ottaa, eikä minulla ole ollut aihetta valittaa. Se tulee mitä annetaan, mutta ei asiat murehtimalla parane. Äitikin sanoi aina, että kyllä tästä selvitään, Hilkka Lahtinen sanoo.
Hanna Lahtinen