Ihmiset vaihtuvat, mutta muistot säilyvät. Joulun jälkeen, 29.12.1921 Ina o.s. Nojonen ja Janne Hokkanen vihittiin avioliittoon Aholan talossa Taka-Toivakan Särkimäellä. Vihkipappina oli silloinen Leivonmäen kirkkoherra Otto Kolehmainen.
– Sinä päivänä satoi paljon lunta, eikä aurauskalustoa ollut niin kuin nykyisin on. Hevospelillä pappia haettiin Leivonmäeltä lumisia teitä pitkin. Vaikeuksia oli hevosellakin tarpoa syvässä lumessa, eikä se sää lämmintäkään ollut, kertoo Ritva Nyppynen.
Ritva oli yksitoistalapsisen perheen kuopus ja hänen syntymäpäiväänsä ei kukaan elossa olevista lapsista koskaan unohda.
Seitsemän tytärtä ja neljä poikaa ylläpiti elämänääniä Aholan tuvassa ja pihapiirissä. Eikä varmasti helpolla päässyt äiti Ina, kun synnytti lapsen 1-3 vuoden välein yhdeksäntoista vuoden aikana.
– Meillä asuivat lisäksi isän vanhemmat Evastiina ja Juho Hokkanen. Talossa riitti töitä ja kaikki osallistuivat voimiensa mukaan talon askareisiin. Meillä oli hevonen ja viisi tai kuusi lehmää navetassa. Lampaat määkivät karsinoissaan ja kanat munivat ahkerasti ja niistä saatiin lisäravintoa perheen ruokatarjontaan. Samoin karsinassaan röhki sikapossu, Ritva muistelee.
Perheen kätilönä kaikissa synnytyksissä oli toivakkalainen Helmi Ruokonen. Hän tunsi lopulta perheen kuin oman esiliinan taskunsa ja oli aina apuna kun uutta elämää syntyi. Perheen arki kului lähes tauottomassa työnteossa, joka jatkui aamusta iltaan.
– Äitimme ei paljon joutanut istuskelemaan ja oikein on mieleen jäänyt, kun hän kerran sunnuntai-aamuna lepäili vuoteellaan tavallista kauemmin. Juho-vaarin halvaannuttua äidin työtaakka vain kasvoi kasvamistaan. Ritva ei noista ajoista itse ole merkannut päiväkirjaansa, mutta on kuullut elämästä Aholassa ennen häntäkin.
Ritva syntyi 3.12.1941 päivänä, joka sisälsi dramatiikkaa melkeinpä liiankin paljon. Kätilö Ruokonen oli tullut Aholaan jo edellisiltana. Hyvä niin, sillä Ritva syntyi seuraavana aamuna kukonlaulun aikaan viideltä.
– Meidän vintillä oli hyvin tilaa ja siellä oli pienemmässä kamarissa tullisija. Tytöt Emmi ja Kirsti olivat lämmittäneet yläkerran kamaria ja ottaneet tuhkat kamiinasta ja laittaneet ne lattialle pahvilaatikkoon. He luulivat, ettei siellä enää kipinöitä ole. Sitten, kun tytöt aikoivat mennä illalla nukkumaan ja nousivat rappuja ylös, he ihmettelivät, että kuun valoko siellä hohtaa jostakin sisälle.
Pelottava todellisuus tytöille pian selvisi. Tulenlieskat löivät hirsien ja oven raosta isomman kamarin puolelle. Tuhka oli sytyttänyt pahvilaatikon ja lattialankut tuleen.
– Kirsti riensi vauhdilla tupaan ja huusi peloissaan, että vintillä on tulipalo. Isäni hyppäsi äkkiä ylös ja otti poikien päältä toppatäkin, kasteli sen vesisaavissa aivan märäksi ja meni suorittamaan ensisammutusta. Tämän jälkeen hän nopeasti järjesti sammutusketjun perheen jäsenten avulla. Vinttikaivosta yksi pojista nosti vettä minkä ehti ja pian kädestä käteen siirtyivät vesiämpärit kohti ullakkoa, Ritva Nyppynen kertaa hänelle kerrottuja tapahtumia.
– Työlästä oli veden nostaminen vaikka vinttikaivon vastapaino auttoikin vesiämpärin nostoa kaivosta. Sahanpuruissa lattialankkujen alla tuli kyti ja isältä meni koko yö palopesäkkeitten sammuttamisessa. Enhän minä tuosta tulipalosta mitään tiennyt. Vastasyntyneenä olin äidin huomassa. Äiti joutui keskellä tulipalon myllerryksen minua hoivaamaan ja suojelemaan sekä samalla katsomaan toistenkin lasten parasta. Kätilö Ruokoselle äiti antoi tunnustusta. Hän oli rohkaiseva ihminen, joka syntymääni ennen jo lähetti äidille kirjeen sanoen siinä, että kaikki menee hyvin, Ritva muistelee.
Tulipalon jälkeen elämä Aholassa jatkui, lapset varttuivat ja löysivät oman paikkansa elämänrattailla. Tosin Arvi ja Aimo-Ensio kuolivat jo lapsina, Arvin elämä jäi vain kolmen päivän mittaiseksi. Aimo eli vajaan vuoden.
– Kodissamme vietettiin erilaisia juhlia, pidettiin seuroja aina siihen asti, kuin Särkimäen rukoushuone valmistui ja juhlat siirtyivät kodeista kirkkoon. Vuonna 1973 nousi vanhan kotimme tilalle uusi kaunis rakennus, jota emännöi tänä päivänä lammastilallinen Terhi Hokkanen perheineen.
Nyt on sata vuotta kulunut Inan ja Jannen häistä. 1800-luvulla rakennettu vanha Aholan talo on enää muistoissa ja valokuvissa. Suku on näiden vuosikymmenten saatossa kasvanut lapsilla, lastenlapsilla ja heidän lapsillaan niin suureksi ettei Aholan pirttiin kaikki kerralla mahtuisikaan. Onneksi elämä jatkuu ja uudet sukupolvet ottavat paikkansa suvun jatkajina.
Veikko Ripatti