Aution talossa Kyynämöisillä vuonna 1918 saatettiin hyvinkin lähteä ”Hermannilta heinään”, mutta talon ainoassa kamarissa iloittiin myös pienestä tyttölapsesta, joka sai myöhemmin kasteessa nimen Ida Katariina Autio. Tänään tuo tyttölapsi, aina Kaisana tunnettu, juhlii kansallispuvussaan Uuraisten seurakuntakodilla.
– Minä en ole mikään juhlaihminen, olisi vaan tuo päivä äkkiä ohitse, Kaisa tokaisee viikko ennen juhlia, mutta suupieli nousee sen verran, että kovasti vastenmielistä ei kakkukahvien juominen ystävien ja sukulaisten seurassa ole.
Melkein Suomen ikäinen, Stålbergin presidenttikaudella syntynyt Kaisa ei ole vuosisadassa ehtinyt kadottamaan tyttömäisyyttään. – Viisi lasta meitä oli ja vielä sisko- ja velipuolikin, vaikka ei ihan yhtä aikaa kaikki Autiossa asuttu, hän kertoo.
Kaisa jäi melko nuorena kokonaan orvoksi, mutta seuraava sukupolvi, Viljo-veli, Uuraisten pitkäaikainen kunnansihteeri, ehti 90-vuotiaaksi ja siskotkin melko vanhoiksi. Kotoa perittyä on oppimisen halu ja lukuinnostus, vaikka Kaisa ei kouluja päässyt ennen töihin lähtöä paljon käymäänkään.
Kaisan sairaslomahistoria on lyhyt. Kouluaikaan yksi viikko ja työaikaan toinen, mikä onneksi sattui pääsiäisloman ajaksi. Nyt apuna on keppi ja kuulolaite, mutta muuten terveys on hyvä ja aivoterveys loistava. Kaisan puheessa kukkii kauniisti lempeä huumori ja ilo elämästä.
150-vuotiaan kunnan 100-vuotias kunniakansalainen asuu yksin kodissaan Nevalassa, jonne hän muutti eläkepäiviään viettämään 80-luvun alussa. Sitä ennen vuosikymmeniä vierähti Kyynämöisten koululla, jolloin sekä työpaikka, että asunto sijaitsivat samassa pihapiirissä.
– Montaa puuroa keitin, ensin saunan eteisessä ja sitten opettajan keittiössä. Hakasen Leon pellosta kävin perunat kaivamassa. Sama miesopettaja, Soini Sillantaus oli opettamassa koko ajan.
Ennen kuin Kaisasta tuli Kyynämöisten koulun keittäjä, hän ehti piikomaan Jyväskylässä Keljossa ja Marjoniemessä rovasti Penttisellä.
– Aika pienellä alueella olen elämäni elänyt, Kaisa tuumaa, mutta se ei tarkoita, etteikö mieli olisi avara.
– Minulla on ollut yksi harrastus, kirkkokuorossa laulaminen, hän sanoo painokkaasti. Kuorossa laulaminen lisää ihan tutkitusti onnellisuutta, Kaisa lauloi alttoa. Kanttorit johtivat kuoroa ja hekin olivat melkoisia persoonia.
– Ensimmäinen oli Rafael Varha, mutta oli niitä monia muitakin. Yksi oli vähän semmoinen naistenmies ja toinen aikalailla juoppo, vaikka yritti kyllä harjoituksissa selvänä pysyä. Kirkossa tietysti laulettiin, mutta paljon käytiin myös laulamassa syntymäpäivillä ympäri kuntaa, Kaisa muistaa.
Kaisa on ollut koko ikänsä sinkku, vaikka ihan tuota sanaa ei aikaisemmin käytetty.
– No kun kukaan ei ole huolinut, hän tuumii vähän ilkurisesti. – En minä mitään yksinäisyyden tunnetta osaa tuntea, olen niin oppinut olemaan itsekseni. Täytyy sitten opetella olemaan enemmän toisten kanssa, jos vanhainkotiin joutuu. Taitaa nekin paikat kuitenkin olla erilaisia kuin vaivaistalot ennen, hän miettii.
Terve uteliaisuus ja kiinnostus maailman menoon, kaupassa käynnit, lehtien lukeminen, sanaristikot ja televisio tuovat sisältöä elämään yhä tänäänkin. Myös Rivikuukan kerhossa Kaisa käy mielellään.
– Ihan se on mukavaa tavata muita ja vaihtaa kuulumiset.
Kaisa Autiolta on tietenkin kysytty pitkän iän salaisuutta kerran jos toisenkin.
– Kerran luin lehdestä, että jos on pitkään rintalapsena, niin elää pidempään, olisiko siinä syy tähän ikään pääsemiseen, hän arvelee.
Olennaisia taitavat olla myös nuo lauseen kolme ensimmäistä sanaa ”Kerran luin lehdestä…” Kaisa seuraa aktiivisesti maailman menoa ja hänellä on aina mielipiteitä asioista. Uuraisten vanhin on aina ollut fiksu ihminen, joka osaa kunnioittaa myös muita. Todellinen kunniakansalainen.
Hanna Lahtinen