Uurainen ei olekaan mikä tahansa pikkukunta, sillä läheskään kaikilla Suomen kunnilla ei ole omaa kansallispukua tai ryijyä ja Uuraisilla on molemmat.
Toinen näistä kaunottarista, eli kansallispuku täyttää tänä vuonna 100 vuotta. Mallin on perimätiedon perusteella koonnut kokonaisuudeksi tunnettu suomalaisuusnainen Elsa Heporauta ja sen ensiesittely tapahtui Nuorisoseurojen liiton 40-vuotisjuhlassa Jyväskylässä vuonna 1921.Uuraisten ryijyllä on ikää peräti 222 vuotta.
Uuraisten kansallispukua, kuten myös samanikäisiä Laukaan ja Keski-Suomen pukuja juhlittiin Suomen Käsityön museolla toissa lauantaina. Juhlaväellä oli yllään mitä moninaisimpia kansallispukuja tai niiden variaatioita, mutta juhlan ainut Uuraisten puku nähtiin vain mallinuken päällä.
Muutama Uuraisten martta oli kaivanut kaappien kätköistä omat pukunsa tuuletettavaksi. Raija Pihlainen oli pukeutunut Hämeen pukuun, Jaana Oikari Laukaan pukuun ja Sirpa Mäkelä Aino-pukuun, joka on muinaispuvun uusinnos.
Paikalla oli myös kansallispukuperinnettä railakkaasti tuulettanut ja suorastaan alan guruksi noussut jyväskyläläinen Mari Varonen, joka aloitti kansallispukujen keräilyn vuonna 2015 ja omistaa jo yli 200 pukua.
– Seuraava kansallispukuprojektini on Uuraisten kansallispuku. Olen muutaman kuukauden tehnyt valmistelutyötä, sillä tähän pukuun ei juuri löydy ohjeita tai kaavoja, pukujakin on vaikea löytää, hän kertoo.
Uuraisilla toki pukuja on monia, mutta voisi olla paljon enemmänkin. Uuraisten puku on yksinkertaisen kaunis ja melko yksinkertainen valmistaa. Liivikankaan materiaali on puuvillaloimeen ohuella villalangalla kudottu, sidoksena pomsi ja puuvillaisessa hameessa sidos on palttina, punaiset ripsiraidat ovat villaa.
Tässä kohtaa allekirjoittanut tuntee pienen piston sydämessään, sillä olen edelliseltä ammatiltani kudonnanohjaaja ja 90-luvun loppupuolella vedin myös kurssia, jossa valmistettiin Uuraisten pukukankaita. Paikka oli Kyynämöisten koulun viereisen rakennuksen kellari ja erityisesti tuohitaitaja Elvi Mäkinen kunnostautui kankurina, hän kutoi eniten kankaita. Itsekin muistan kutoneeni kahden puvun kankaat, en tietenkään kumpaakaan itselleni. Mutta eniten minua harmittaa, että se salapoliisityö, jonka teimme kaavojen, sidosten ja lankojen jäljittämiseksi, taisi kadota muutama vuosi sitten paperinkeräyslaatikon kuiluun, kun pidin vähän suurempaa suursiivousta varastossa. Kaikki muistiinpanothan oli tietysti tuolloin tehty vielä kynällä.
Kansallispukujen nykykulttuuri armollisuudessaan kuitenkin lieventää tuskaa. Tiukimmasta puritaanisuudesta on luovuttu ja nykyään kansallispukua voi soveltaa vapaammin, eri osia voi käyttää yksistään ja eri pukujen osiakin voi sekoittaa.
Esimerkiksi kotikuntansa Laukaan puvussa ihastuttanut Jaana Oikari aikoo tulevaisuudessa valmistaa myös Uuraisten puvun ja ryhtyä rohkeasti sekakäyttäjäksi.
Hanna Lahtinen