Sodasta ja sovinnosta

Sata vuotta sitten Suomessa olivat levottomat ajat. Silloin, eikä vielä pitkään aikaan sen jälkeenkään puhuttu sisällissodasta. Vieläkin nimitys särähtää monen korvaan, mutta niin toki tekevät vapaussota, kansalaissota ja punakapinakin.
Tampere oli tapahtumien keskipisteessä ja siellä myös satavuotismuistelu näkyy selvimmin, museoissa ja näyttelyissä, mutta myös aivan katukuvassa valokuvina autenttisilla tapahtumapaikoilla.
Uuraisilla muisteltiin vuoden 1918 tapahtumia muutama viikko sitten seurakunnan järjestämässä Sovinto 100 -keskustelutilaisuudessa.
Vaikka tapahtumien jälkeen sukupolvien ketjuun on tullut muutama lenkki lisää ja kauna ja suuri osa muistoistakin kadonnut ajan hämärään, ei asia ole aivan neutraali vielä Uuraisillakaan, joka sentään selvisi sodasta melko vähällä. Aiheen arkuuden aisti vielä maaliskuussa 2018 Uuraisten seurakuntakodilla kevyenä hämmentyneisyytenä ja sadasosasekuntia pidemmistä tauoista tarkkaan harkittujen sanojen välissä.
Alustajana tilaisuudessa toimi uuraislaistaustainen toimittaja Ossi Paa-nala, jonka oma sukulainen Vilho Paanala kaatui valkoisten puolella taisteluissa 22-vuotiaana.
– Vaikka Uurainen oli selkeästi sivussa sotatapahtumista, kyllä täälläkin tiedetään yhtä sun toista tapahtuneen, ihan riittävästi pienelle paikkakunnalle. Tiukat ajat, työttömyys ja nälkä kärjistivät tilanteen. Ilmeisesti viimeisen kerran Suomen historiassa silloin syötiin pettua, Paa-nala taustoittaa.
– Yli sata miestä kieltäytyi tulemasta suojeluskunnan kutsuntoihin ja heidät vangittiin työväentalolle, kertoo Paanala. Mukana olivat myös keskeisissä kunnallisissa luottamustoimissa vaikuttaneet Valde Havumäki ja Robert Kivelä.
10.3.1918 luettiin Uuraisten kirkossakin kenraali Mannerheimin käsky, että aseet tuli luovuttaa suojeluskunnalle kuolemanrangaistuksen uhalla. Näitä rangaistuksia pantiin täytäntöön myös Uuraisilla.
– Jos toinen puoli olisi voittanut, asiat olisivat todennäköisesti menneet vielä huonommin. Kun tosipaikka parikymmentä vuotta myöhemmin tuli, niin yhtenä miehenä väriin katsomatta lähdettiin maata puolustamaan, Ossi Paanala päätti esityksensä.
– Olen yllättynyt siitä, miten paljon tietoa on saatavissa vuoden 1918 tapahtumista pelkästään netistä. Perimätiedon etsiminen vaatii jo arkistoissa käyntiä. Mutta ”hiljaisuudesta” huolimatta asiat tulevat esille, vaikka paljon dokumentteja on aikoinaan hävitettykin. Se mentaliteetti, joka Uuraisilla vallitsi 1918, hahmottui vähitellen. Vuotta 1918 koskeva tietokirjallisuus antoi koko Suomea koskevan taustan, johon Uuraistenkin tapahtumat hyvin sopivat. Erästä yksityiskohtaa ihmettelen: yhtä valkoisessa armeijassa taistellutta ja kaatunutta ei mainita missään paikallisissa lähteissä, Ossi Paanala kertoo. Syy neljännen uhrin ”unohdukseen” saattaa johtua kaatuneen taustasta. Samaa arvelee Vuoden 1918 tapahtumiin Uuraisilla paljon perehtynyt Robert Kivelän pojantyttärenpoika Petri Skog.
– Olen tehnyt sama havainnon kuin Ossi, eli tiettyyn rajaan asti löytyy dokumentteja melko hyvin, kun vaan osaa hakea. Kansallisarkistolla ja Työväen arkistolla on myös halu palvella tietojen etsijää, hän kertoo.

Kukaan vuoden 1918 tapahtumat kokenut ei ole enää kertomassa, mitä Uuraisilla tapahtui, mutta joitakin aikalaisten muistelunauhoituksia on Uuraisten kirjaston kokoelmissa. Esimerkiksi vuonna 1895 syntynyt Sulo Pokela muistelee Tellervo Lehtorannan, Eeva Hintikan ja Erkki Keljon haastattelemana vuonna 1984 vaiherikasta elämäänsä.
Sulo Pokelan isä oli aikoinaan mukanaan viemässä venäjän tsaari Nikolaille adressia.
– Eihän se keisari ottanut heitä vastaan, mutta tuli siitä vähän niin kuin huojennusta, kun näytettiin, että suomalaiset on tosissaan, Sulo kertoo nauhalla.
Pian tämän jälkeen itsenäistymisajatukset voimistuivat ja Uuraisillakin perustettiin suojeluskunta.
– Suojeluskuntia perustettiin varuilta jo ennen kuin vapaussota syttyi, jos tulis oikein huonot ajat. Silvastin Viljo sitä johti ensin ja olin siinä minäkin mukana. Voimistelua harjoiteltiin ja sitä sotaharjoittelua oli siinä sivussa peitellysti. Rautatankoja käytettiin vähän niin kuin äkseeraukseen, oli meillä yksi pyssykin, mutta se pidettiin piilossa. Silloin vain kun oli varmoja miehiä koolla, sitä vähän rapsuteltiin, hän kertoo.
Tosiasiassa suojeluskunnalla oli 17 asetta, on Ossi Paanala selvittänyt.
Huonot ajat tulivatkin, mutta eri tavalla, kuin esimerkiksi Saksaan jääkärikoulutukseen lähteneet nuoret miehet olivat luulleet.
– Jyväskylässä oli ryssiä, jotka antautui heti, mutta sitten se vihanpito vaan jatkui ja alkoi tulla niitä verenvuodatuksiakin. Minä olin vartiomiehenä ensin Kolhossa ja Vilppulassa ja sitten Tampereella ja Oulussakin. Paanalan nuorin poika, Häkistä Lassilan poika ja Lannevedeltä Hyytiäinen siellä reissuilla kaatuivat, Sulo Pokela muistelee.
Uuraisten tapahtumista hän oli rintamalla sivussa ja ne hän kuittaakin lyhyehkösti.
– Oli vähän kireät puolin ja toisin, hermot. Täällä tuli sopu kuitenkin pian.

Toinen näkökulma aukeaa vuonna 1892 syntyneen Heikki Gummeruksen haastattelutallenteesta. Hän puhuu kansalaissodasta ja aloittaa muistelun kutsunnoista.
– Kyllähän ne minullekin tarjos sitä pyssyä monta kertaa käteen, mutta kun minä olin semmonen poika, että minulle ei se pyssy kelvannut ja siksi ne olisivat vieneet jo talvella työväentalolle vangiksi. Siellä oli muitakin poikia, jotka ei suojeluskuntaan lähteneet, mutta minä menin piiloon.
Piilosta isän siskon luota Kuikasta Heikki Gummerus kuitenkin palasi ilmeisesti liian aikaisin ja joutui Hämeenlinnaan. Leppoisalla äänellä hän kertoilee kauheuksista vankileirillä.
– Ne tuumas, että sakotetaan nyt poikaa vähän. Kuudesta kymmeneen kuoli joka päivä silloin kesällä heinä-elokuussa, Se oli lämmin kesä, toiset sitten, jotka vielä kykeni, kanto niitä ruumiita kellariin. Se oli Venäjän vallan aikainen kasarmi se vankila. Jos minä en olisi saanut niin hyviä paketteja, niin kyllä olisi heikkoa tehnyt minullekin, vaikka olin vankassa kunnossa kun sinne menin. Ne löikin ensin oikein hevosmitalla, että luulin, että pääluu menee sisään. Ne tuumas vissiin, että ne tuommoset oriit pääsee pian aidan yli kun on niin hyvässä kunnossa ja rojauttivat kunnolla.
Veljessodassa oli myös inhimillisiä piirteitä, jotka ilmenivät esimerkiksi vankileirillä kaukana kotoa.
– Siellä oli Loukun Urho (Pokela) vartiomiehenä samalta kylältä, hyviä ystäviähän me oltiin, saman ikäisiäkin. Sain siltä paistettua lihaa ja sen Iina-emännän leipomaa ruisleipää. Joulun edellä pääsin sitten pois, Heikki Gummerus kertoo nauhalla.
Gummerus mainitsee nauhoitteessa, että Uuraisten poikia oli Hämeenlinnassa vankina paljon, mutta mainitsee nimeltä vain Vilho Hönnilän, joka oli hänen mukaansa ainut haastatteluhetkellä enää elossa oleva. Petri Skog ei ole löytänyt Gummeruksen, Hönnilän tai muiden uuraislaisten nimiä kansallisarkiston vankikortistoista.
– Minulla on nyt tietopyyntö tästä sisällä kansallisarkistoon, hän kertoo.
Uuraisten tilaisuudessa Vilho Hönnilän veljen tyttärentytär Irja Pirttimäki muisteli miestä näin: – Kerrottiin, että Ville vaihtoi käsivarsinauhaa aina punaisesta valkoiseen ja päinvastoin sen mukaan, kuka tuli käymään. Mies osasi myös välttää kutsuntoja muljauttamalla solisluunsa sijoiltaan.
Vankileiriltä nämäkään temput eivät häntä kuitenkaan pelastaneet.

Petri Skog kertoo asioita kysellessään törmänneensä yllättävän monta kertaa kommenttiin, että miksi repiä vanhoja haavoja auki. Uuraisten tilaisuudessakin esitettiin toivomus, että eikö voitaisi jo unohtaa. Paljon Suomessa onkin jo ihmisiä, jotka eivät edes tiedä, mitä pitäisi unohtaa.
Vuoden 1918 tapahtumista puhuttaessa on usein peräänkuulutettu totuutta, niitä totuuksia vain on kovin monenlaisia. Heti sodan jälkeen vallalla oli voittajien totuus, myöhemmin monen suomalaisen totuus on syntynyt Väinö Linnan Täällä pohjan tähden alla -trilogian kautta.
Totuuden etsiminen ei ole ainut tapa lähestyä tapahtumia. Paikallistasolla pitkään eläneet tarinat ja kertomukset ovat tärkeitä, vaikka niiden ”totuus” olisi vaikeaa, jopa mahdotonta todistaa. Ne kuitenkin kertovat, miten eri perheissä on kipeisiin asioihin suhtauduttu ja mitä niistä on kerrottu jälkipolville. Sekin mitä on jätetty kertomatta, on vaikuttanut sukupolvien ajan.
Alun vaivautunut tunnelma Uuraisten Sovinto 100 -tapahtumassa suli lopulta muisteluihin ja iloiseen rupatteluun, sekä amanuenssi Jaana Oikarin heittämään ajatukseen, että olisiko aika perustaa jälleen Uuraisille kotiseutuyhdistys omaa menneisyyttämme tallentamaan.

Hanna Lahtinen

 

Kaikki 1918 tapahtumiin liittyvät asiat ovat tervetulleita:
Ossi Paanalalle, ossi.paanala@hotmail.com
ja Petri Skogille, petri.skog@gmail.com

Linkkejä uuraislaisten dokumentteihin. Ensimmäisen linkin Terroritilaston lataaminen onnistuu oikean yläkulman Lataa-painikkeesta.